”Kiitti äiti, kun sä hassuttelet joka päivä”, sanoi F viime viikolla ihan yllättäen kesken normaalin iltasatuhetken.

Kommentti tuntui aika mahtavalle, koska vaikken mikää kerhotätihenkinen leikittäjä tai sirkuspellemäinen vitsiniekka olekaan, kyllä minä olen ihan tietoisesti yrittänyt — arjen kiireestä ja joskus huolistakin huolimatta — olla rento (rennohko?) mutsi. Sellainen äiti, jolla on aikaa, heittäytymiskykyä ja aitoa innostusta.

Minusta on esimerkiksi aika hauskaa kutitella, juosta, olla piilosta, piirtää, pelata pelejä ja lukea kirjoja. Mutta kun puheeksi tulee leikkiminen, ihan perinteinen leikki ilman hyppelyä tai pelilautaa, on minun ihan hirveän vaikea keskittyä hommaan. ”Sit me menis tänne ja tää Sofia sanois sitten tälleen -leikit” on minulle  – suoraan sanottuna  – täyttä tuskaa.

Joo tiedetään. Yhteinen leikki tekee hyvää lapsen kehitykselle. Joten kyllä minä yritän.

Ja jos F:llä olisi sisarus, ei vanhempien tarvitsisi niin leikkiä. Sekin tiedetään, mutta sellaista nyt ei tähän hätään ole saatavilla.

Kertokaapa nyt siis, onko linjoilla muita antileikkijä-äitejä tai -isiä? Lievittäisi edes vähän tuskaa ja syyllisyyttä, jos en olisi ainoa leikkien karttaja.

Entä oletteko keksineet jonkin konstin, jolla motivoitte itsenne Barbie-, nukke- tai kauppaleikkien saloihin?

– Karoliina-