Mä olen aina kokenut, että mun on helppo löytää paikkani ihmisten keskeltä. Jo lapsena mä ryntäsin aina tilanteiden ytimeen, sain kavereita, pääsin leikkiin mukaan ja koin, että kuulun niiden ihmisten keskuuteen, keiden kanssa aina kulloinkin hengasin. Tietysti välillä tuli riitoja ja kaverisuhteissakin oli rakoiluja, mutta se nyt kuuluukin ihmissuhteisiin. Päälinja oli se, etten koskaan kokenut, että olisin jäänyt koko jengin ulkopuolelle.

Varhaisaikuisuuteni olin kai melko kriittinen toisten ihmisten suhteen. Mustavalkoinen, ehdoton ja varmasti myös liian tuomitsevakin. Jotenkin kuvittelin, että kavereiden ja ystävien pitää jakaa tismalleen samat arvot, tykkäämisen kohteet kuin pukeutumistyylikin. Kaikki, mikä meni oman kentän ulkopuolelle, sai myös jäädä sinne.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää, etteihän se homma niin skulaa. Kutsutaanko sitä nyt sitten vaikka kypsymiseksi, mutta nykyisin ystävä- ja kaveripiiriini kuuluu todella sekalainen sakki porukkaa. On niitä, joiden kanssa pohditaan aina vain syntyjä syviä, ja sitten taas niitä, joiden kanssa puhutaan oikeastaan pelkästään pinnallisuuksia. On kymmenen vuotta nuorempia, 15 vuotta vanhempia. Miehiä, naisia, työkamuja, harrastusfrendejä, sukulaisia ja sitten niitä, joihin törmätään vain kerran vuodessa kotiseudulla.

Vaikka muiden kamujeni suhteen olenkin ollut jo pidempään avarakatseinen, oli äitiyden kenttä se, joka pisti paikkani muiden ihmisten keskuudessa hetkeksi F:n syntymän aikaan sekaisin. Silloin koin ensimmäisen kerran elämässäni, että olin väliinputoaja. Sellainen mutsi, joka ei oikein tiennyt, minne kuuluu. Ulkopuolinen.

Sain F:n ollessani 25-vuotias. En ollut todellakaan teiniäiti, mutta en myöskään vielä suomalaisten naisten keskimääräisessä ensisynnytysiässä (29 vuotta / 2014).

Vaikka aluksi oikein kapinoin sitä ajatusta vastaan, että minun olisi pakko hengata muiden äitien kanssa, ja halusin pitää oman vanhan kaveriporukkani, aloin pian kaivata myös sellaista seuraa, jonka kanssa voisin jutella – omalla tavallani – kaikesta lapsiin ja äitiyteen liittyvistä asioista. Etsintäprosessi ei käynyt kuitenkaan aivan helposti!

Muskarissa ja satunnaisissa vauva- ja taaperitapaamissa koin oloni aina kiusaantuneeksi. Oli vaikeaa pidätellä naurua, kun itseäni kymmenen vuotta vanhemmat äidit ja isät– ne, jotka vielä pari vuotta sitten olivat olleet uraputkessa – lässyttivät lapsilleen ylimairealla äänellä ja käyttivät samoja Me&I:n pipoja kuin lapsensakin. Olisi tehnyt mieli ravistella sitä porukkaa, ja huuuta: ”Aikuisiahan tässä ollaan!”. Silti yleensä tyydyin vetäytymään kauemmas, tai mitä pahinta: Laukomaan jotain ylikärkästä ja hölmöä ärsyyntyneessä mielentilassa tehden itsestäni täyden pellen.

Toisaalta – näin niin kuin totaalisesti kärjistettynä – en kokenut kuuluvani myöskään siihen nuorten äitien sakkiin, jotka olivat pykäisseet lapsensa jo heti peruskoulun jälkeen, ja jotka halusivat viikonloppuina viilettää ja bailata. Vaikka olinkin nuorehko äiti, se aika – suuremmassa mittapuussa – oli multa (onneksi) jo ohi!

Alkoi todenteolla kummastuttaa, missä kaikki ne mutsit ja faijat, jotka olivat jo eläneet villiä nuoruutta ja opiskelleet ennen lastaan, mutta joiden sanavarastoon ei kuulunut kuitenkaan ”tisumaito” ja ”rakkauspakkaus”. Mietin, olinko luonnonoikku mutsiksi.

Lopulta mulle löytyi kuitenkina ainakin kaksikin pelastusrengasta erakkoäitiyteeni. Ja jopa ihan vahingossa ja niin, etten näitä olisi osannut edes toivoa tai pyytää.

Ensinnäkin omat kamuni alkoivat pian F:n syntymän jälkeen lisääntyä. Mikä onkaan mahtavampaa kuin se, että ne samat mimmit, keiden kanssa on tullut juhlittua ja elettyä vapaata nuoruutta ovat nyt myös äitejä. Tuttujen naisten kanssa on niin ihana ja vapauttavaa jutella asioista niiden oikeilla nimillä. Välillä voi kertoa, miten itkin illalla, kun katsoin oman lapseni kauneutta (eikä kukaan tässä vaiheessa pidä sua lällärinä). Välillä voi taas kirota ja huuta, kun univelka vie ja koko elämä pännii. Silloin se vanha kamu ei pidä sua hirviönä, vaan sanoo ”meillä on välillä ihan samanlaista”.

Toinen positiivinen juttu on ollut tämä blogimaailman. Olen tutustunut netin ja blogitöiden kautta isoon joukkoon mutseja, jotka ovat ehkä osin erilaisia, mutta kuitenkin monella tapaa mun kanssa samalla aaltopituudella. Monia meitä yhdistää se, että kaikki pohdiskelevat kasvatukseen, parisuhteeseen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita aika samalla intensiteetillä. Silti moni – mukaan lukien meikämanne – haluaa välillä olla pinnallinen. Lakkailla kynsiä, sisustaa kotia ja käydä tyttöporukalla skumppabrunssilla.

Mulle mutsiksi opettelu vei aikansa. Se vei itse asiassa niin kauan, kun löysin paikkani äitikentässä.

Oletko säkin (ollut) väliinputoajamutsi? Ja jos olet, miksi?

Ihanaa uutta viikkoa!

-Karoliina-