Äidit on noitia
Tai ok. Ei nyt ehkä ihan noitia (kävi vaan hyvin päivän teemaan ja kuviin). Mutta välillä kyllä hävettää kuulua meihin. Yläkäsitteen äidit, alle.
Tänään oli taas sellainen tilanne. Lueskelin facebookia aamutuimaan, kun jollain lukuisista mammapalstoilla, käytiin niin tärkeää keskustelua, että meinasin rykäistä aamukahvit nenään. Aiheena oli tällä kertaa se, onko jokaiselle virpojalle pakko antaa herkkupalkkio, jos isommasta virpojaryhmästä ei jokainen pikkutrulli annakaan omaa oksaansa, vaan virvottava saakin lukuisten oksein sijaan yhden yhteisen oksan.
Aluksi ihmettelin kysymystä niin, etten edes oikein tajunnut, mistä oli kyse. Keskustelua hieman pidemmälle luettuani kuitenkin hiffasin:
Usea äiti oli nimittäin sitä mieltä, että karkin saa vain se, joka antaa vitsan. Näin ollen esimerkiksi mukana oleva taaperosisarus, jolla vitsaa ei ole/joka ei uskalla virpoa, jää ilman suklaamunaa. ”Oppiipahan, ettei elämässä voi vain kerjätä ilmaisia lahjoja!”
Joidenkin äitien mielestä virpomapalkkaa ei myöskään pitäisi antaa rumista vitsoista. Koska: ” Muutama liimattu höyhen ei ole vielä virpomavitsaa tee. Muutenhan nämä ”virpojat” keräävät kohta karkin ahneudessaan risunsa ojasta”.
Että näin.
Ehkä odotan äideiltä liikaa. Uskon kai jopa hölmöstikin siihen, että olemme yksi yhtenäinen fiksu sakki. Sellainen, joka haluaa lapsille – omien ja muiden – hyvää.
Ehkä olen vaatinut mahdottomia.
-Karkki-
P.S. Tämä kuvien noita oli harjoitellut virpomalorun jo viikkoja sitten ulkoa. Aamulla hän heräsi kuudelta, ja alkoi pukeutua noita-asuunsa, koska ensimmäinen kokopitkä virpomareissu odotti edessä. Ovilla, jopa niiden todella tuttujen ja rakkaiden ihmisten ovella, iski kuitenkin ujous. Jäi lorut loruttelematta, vitsa omaan käteen. Jos olisimme noudattaneet em. ohjeita, olisi pieni trulli tepastellut kotiin ilman palkkion palkkiota. Onneksi meidän oviemme takana ei nipotettu. Jäi ihana pääsiäismuisto ja tämä onnellinen hymy…
