Moikkis!

Kun Eepi ja minä tapasimme, yksi kiva yhteinen harrastus oli inhorealististen ja ankeiden suomalaisleffojen ja -sarjojen katselu. Irtiottoja tuli katseltua monta rundia alusta loppuun, Paha maakin nähtiin ainakin kahdesti.

Minun oma rakkauteni elämän varjopuolen kuvauksiin juontaa juurensa yliopistoajoilta, jolloin Minna Canthin, Maria Jotunin ja Juhani Ahon kautta ihastuin synkkiin kuvauksiin oikein kunnolla. Jotenkin vain tuntui, että mikään iloinen juttu ei pystynyt koskettamaan samalla tavalla kuin suru ja ankeus.

Kun F sitten syntyi, moni asia muuttui. Raskauspahoinvoinnista jäi ikuinen merkki hajuaistiini, ja hajuvesimieltymykseni kääntyivät päälaelleen. Samoin kävi leffa-, tv-sarja – ja kirjamaussani. Enää ankeat kuvaukset eivät herättäneetkääm kiinnostusta. Ne alkoivat toden teolla ahdistaa.

Viime perjantaina Eepi oli vuokrannut meille Vuosaari-leffan, joka aikanaan oli meistä ihan hyvä pätkä. Katsottuamme sitä kuitenkin tällä kertaa puoli tuntia, katselu piti keskeyttää. ”Ei näitä voi vaan enää nykyisin katsoa”, totesi Eepi, ja niinhän se on.

Ja lähes samoin meille meinasi käydä pari kuukautta aikaisemmin Kasipallonkin kanssa. Tosin sen me saimme väkisin katsottua loppuun. Koko leffan pääjuoni taisi kuitenkin jäädä sen varjoon, että mietin jatkuvasti missähän päähenkilön lapsi missäkin tilanteessa oli. Itkeekö se jossain? Saako traumoja? Kuka sitä hoitaa?

Vanhemmuus on tehnyt sen, ettei ankeuteen voi suhtautua enää viihteenä. Kaiken – jopa fiktionkin – ajattelee oman lapsensa, ja toisaalta: oman vanhemmuutensa kautta.

Vanhempana, vaikka kuinka asiat haluaisi ottaa rennosti, elää jatkuvasti myös pienen pelon kautta. Itse en ainakaan voi ajatella oman lapseni kohdalla ”sattuu mitä sattuu”, vaan välillä – varsinkin iltaisin – mielen täyttää joskus karmaisevat kauhuskenaariot siitä, mitä kurjuuksia F:n elämän eteen voikaan tulla. Ja näitä ajatuksiahan surulliset elokuvat ovat omiaan ruokkimaan.

Siksipä yritänkin nykyään keskittyä katsomaan harmittomia trillereitä tai ihanaa romantiikkahömppää. Iloa ja pastellia. Vähän samanlaista fiilistelyä, mitä nämä Polar O. Pyretin kevät/kesämalliston 2014 kuvat henkivät.

Onko joukossa muita, joiden leffamaku on muuttunut vanhemmuuden myötä? Mitkä ovat parhaat leffasuosituksenne?

Kivaa sunnuntaipäivää!

– Karkki-

*kuvat: Polar O. Pyret/ SS2014