Hellurei sunnuntai-iltaan! Kirjoittelen postausta junassa matkalla Turusta Tampereelle. Takana on 30 tunnin reissu joka on pitänyt sisällään niin paljon puhetta ja kuuntelemista, että kurkkua ja korvia ihan jomottaa. Ja sielua hykerryttää. 

Astuin eilen aamupäivällä junaan Tampereelta. Ja saman tekivät kolme tärkeää naista Helsingin päässä. Treffit tehtiin Turun juna-asemalle. Varjosyy oli  tämänpäiväinen esiintymiseni Turun kirjamessuilla. Todellinen iso tarina se, että meidän oli pakko vihdoin nähdä.

Me olimme ennen työkavereita ja näimme päivittäin. Istuttiin palaverit vieretysten, reissattiin luokkaretket, pönötettiin vanhempainillassa. Jaettiin monisteet ja tiedot, ammattitaito ja yksityiselämän kiemurat. Välitunnilla juostiin samalle välkkäpihalle tärisemään kylmään ja joskus Whatsapp-lauloi yhteisessä viestiketjussa: ”Pikapalaveri mun luokassa ruokkiksella”.

Kun mä muutin Tampereelle, osa porukasta jäi äitiyslomalle, niin arki muuttui ihan radikaalisti. Me ei nähtykään enää joka päivä, joten ystävyys muuttui käytännön tasolla ihan erilaiseksi. Vaikkei tietysti se ydin – yhteenkuuluvuus, luottamus ja samanhenkiset jutut – muuttuneetkaan yhtään minnekään.

Siksi meidän viikonlopun reissu olikin niin kauhean tärkeä. Saatiin ottaa takaisin ne kuukaudet, jolloin jutut olivat jääneet vain muutaman Whatsapp-viestin mittaisiksi ja jonka aikana monenkin meidän elämässä oli tapahtunut elämää mullistavia käänteitä. Eilen me vaan syötiin Blankossa, tuijotettiin Aurajokea, saunottiin hotellin saunassa, maattiin siskonpedissä kaikki neljä vetäen huonepalveluherkkuja ja liian lämmintä skumppaa naamaan. Nukuttiin vieretysten (eräs kaappasi vierustoverin jopa kainaloonsa yöllä, kun kuvitteli unenpöpperössä ystävän olevan oma puolitoistavuotias lapsensa) ja tsempattiin toinen toisiamme. Naurettiin ja vähän itkettiinkin.

Vaikka maailma muuttuu: työt, asuinpaikat, siviilisäädyt ja tukkamalli. On ihan helkkarin tärkeää tietää, että elämässä on näitä supernaisia, jotka ovat siellä omissa taustajoukoissa ihan aina. Että on niitä tyyppejä, kelle voi soittaa koska vaan. Samoja, joille ei ole kuitenkaan pakko soittaa kuukausiin ja silti tietää kaiken olevan kuin ennenkin. Ihan niin kuin silloin vuosia sitten, kun sen yhden alta rämähti tallinnalaisessa hotellissa varavuode rikki niin, että uni ei meinannut tulla silmään enää ollenkaan sen hillittömän naurukohtauksen jälkeen. Tai silloin kun yökyläiltiin toistemme luona ja se yksi höpisi niin paljon, että lopulta piti dialogia ihan itsekseen muiden kuorsatessa jo omissa pedeissään. Silloin kun myöhästyttiin koulutuksesta kun piti koukata ensin Alkon kautta. Silloin  kun sillä yhdellä oli pinkki tukka. Silloin kun käytiin asuntonäytöissä yhdessä, silloin kun oltiin kaasoja ja morsian. Silloin kun ne kaksi kertoivat raskaudestaan samana päivänä missäpä muuallakaan kuin siellä Whatsapp-ketjussa. Silloin kun minä olin ihan rikki, uuden elämän alussa ja nämä tulivat purkamaan muuttolaatikot. Taittelemaan minun ja lapsen vaatteet uusiin kaappeihin, tuomaan tullessaan porkkanakakkua ja pullaa. 

Välissä oli kuukausia ja miljoonia asioita. Silti kaikki oli – tietysti – kuten aina. Oikein. 

-Karoliina-