Rakastunut

Istun lentokoneeseen, sujautan korvanapit korviini ja alan kaivaa repusta vesipulloa. Äkkiä kassin uumenista käteeni osuu jokin paperi. Vedän sen ulos ja tajuan samalla hetkellä, mikä se on. Kirje. Minulle.

Odotan kädet vapisten kuoren avaamista ja kun lentokone kiihdyttää pitkin kiitorataa, annan itselleni luvan avata sen. Lukea sanat. Antaa kyynelten virrata pitkin poskien ja sydämen täyttyä yhtä aikaa ilolla ja haikeudella. Kuulokkeissa soi Broods. Ehkä vähän mahtipontista, mutta nyt on lupa tähän kaikkeen: Enää hetki, ja välissämme on taas kerran 1600 kilometriä ja 34 päivää.

Lentokoneen renkaat irtoavat asfaltista ja taakse jää taas kerran se maa, josta on tullut yllättäen jo vähän tuttu. Lentoemäntä katsoo hetken säälivästi, mutta ei tule kysymään mitään. Näkee minunlaisiani varmasti päivittäin.

Nousemme tummalle taivaalle. Alla välkkyy kaupungin valot. Mietin, kuinka voinkaan olla yhtä aikaa niin onnellinen ja surullinen. Miten ilo läikkyy välillä melkein yli minusta ja tekisi mieli nipistellä itseään – varmistaa, että onhan tämä nyt ihan totta. Joskus taas ikävä ottaa vallan. Haluaisin ainoastaan kömpiä peiton alle nyyhkimään ja nousta sieltä vasta, kun ensimmäiset kevätauringonsäteet sinkoilevat ikkunalasiin. Silloin, kun öitä ei tarvitsisi enää laskea, laukkuja purkaa ja pakata. Miten yhteen sydämeen edes mahtuu kaksi näin isoa tunnetta?

Mutta sitä kai tämä kaikki on, etäsuhdetta. Lentokenttiä ja pakattuja kasseja. Liian iso huppari, johon kääriytyä iltaisin. Skype-yhteys, vieraan maan tökkivä wifi, etanapostilla lähetetyt yllätykset ja ovet, joiden kolahdus on joko merkki ikävän alkamisesta tai sitten siitä, että pitkät tunnit, illat ja viikot vihdoin palkitaan.

Niin. Että kyllä. Vastaus teille ja vastaus hymyyni.

Kyllä on mies. Ja matka. Ja elämäni onnellisin aika.

-Karoliina-