Roolileikkiä!

Kun tulin sunnuntai-iltana kotiin polttarit vol. 2 – reissultani, oli mulla hirveä ikävä niin miestä kuin lastakin. Teki mieli pussailla molempia, silitellä vuorotellen poskia ja jutella molempien kanssa. Tuntui ihan sille, että halusin revetä täysin samalla hetkellä kahteen eri rooliin. 

Samalla, kun makasin iltaruokien, -pesujen ja sadun jälkeen hetken vielä F:n vieressä, alkoi päässäni soida ikään kuin tunnarina biisi vuosien takaa: I'm a bitch, I'm a lover, I'm a child, I'm a mother, I'm a sinner, I'm a saint, I do not feel ashamed. Alkoi melkein naurattaa ääneen, vaikka yritinkin pysytellä hiljaa nukahtavan lapsen vieressä. Outoa, miten aivot tuottavatkaan omia oivalluksiaan tällä tavalla tilanteissa, joissa et edes tietoisesti oikein ole ehtinyt pohtia, mikä tämä tunne oikein oli.

Kun astelin ulos lastenhuoneesta, oli pakko vähän pohdiskella edellistä päänsisäistä jukeboxiani. Nimittäin vaikkei tuo Meredith Brooksin kappale nyt ihan yksin jokaiselta sanaltaan menekään yksin elämäni kanssa, sykähdytti nuo sanat siltä osin, että minulla on todella usein sellainen olo, että elämä on monesti sellaista roolista toiseen hyppimistä. Sellaista, jossa saa kaivaa itsestään erilaisia tunteita, toimintatapoja ja puolia. Ja vieläpä saman tunnin, joskus jopa minuutin, sisällä.

Ehkä mahtavinta tässä aikuistumisessa ja elämänkokemuksen tuomissa käänteissä on se, että olen tajunnut ihmisen olevan ylipäätään kovin moniulotteinen otus. Että meistä kaikista on niin moneen tilanteeseen ja tehtävään. Jotenkin olen alkanutkin ajatella, että osa mielekästä elämää on se, että osaa siirtyä roolista toiseen. Ja toisaalta hyväksyy sen, että jos rooleja on elämässä sellaiset kymmenkunta, tajuaa myös sen, ettei millään ilveellä voi olla niissä kaikissa täysi kymppi.

Itse asiassa koen, että niinä hetkinä, kun olen yrittänyt syystä tai toisesta suorittaa vain yhtä roolia, olen ollut paljon onnettomampi ja kireämpi, kuin silloin, kun on saanut (ja ollut pakko) hyppiä roolista toiseen. Ja kun olen alkanut katsella ihmisiä ympärilläni, olen alkanut pohtia, tekeekö yhteen roolin jumittuminen ihmisistä ylipäätäänkin – jos ei nyt onnettomia – niin ainakin melko takakireitä. Sellaisia, jotka yhtäkkiä eivät näe mitään muuta kuin sen oman väylänsä – töiden taulukot, sormiruokasuositukset tai vaikka treeniaikataulut.

Vaikka roolien välillä seikkailu onkin minusta hauskaa ja tarpeellista, tuottaa roolit joskus myös päänvaivaa. Samalla, kun monta roolia vapauttaa osin paineista olla täydellinen siinä yhdessä ja ainoassa, on välillä sellainen olo, että riittääkö minusta ihan näihin kaikkiin osasiin. Arki-iltaisin varsinkin koen, että kirjo roolien välillä pomppimisessa on niin vilkasta, että hyvä jos itse pysyn perässä. Silloin tulee joskus olo, että keskittymällä yhteen rooliin, laiminlyö väkisin toisia. Vaikka oikeastihan tajuan, ettei tosiaan joka hetki tarvitse olla kaikkea.

Minun suurin pelko onkin ennemmin se, että jumitun yhteen rooliin ja en näe niiden ulkopuolelle. Siksi pysynkin poissa esimerkiksi kaikilta vanhemmuuspalstoilta, koska tiedostan riskin, että voisin upota sinne maailmaan kokonaan. Jos antaisin pikkusormen tälle touhulle, olisin ihan varmasti kohta surffailemassa pitkin nettiä, imisin erilaisia kasvatusmalleja ja syyllistyisin yhä enemmän siitä, että en tekisi äitinä jotain sellaista, jota muut tekivät. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: jakku, Ivana Helsinki* // toppi, Vero Moda // housut, Vila // kengät, Bianco // laukku, MoiMoi*

*saatu

Edit: Artistin nimi 8.5.2018 klo 23.18

  

Kommentoi