Tällainen oli minun vuoteni 2017
Tuntuu hullulle ajatella, että nyt vietetään vuoden 2017 viimeistä päivää. On kliseistä sanoa, että mitä vanhemmaksi tulee, vuodet menevät aina vaan nopeampaa. Mutta siltä minusta nyt todella tuntuu.
Viime vuonna, tähän samaan aikaan matkustin juuri Bremerhavenista kohti Hampuria A:n ja ystäväpariskuntamme kanssa. Parkkeerasimme auton perille tultua ihanan hotellin eteen ja söimme myöhemmin illalla viisi tuntia kestävän illallisen, jonka keskustenaiheet, maut ja varmasti myös naurunpyrskähdyksiä herättänyt yllätyslasku ei voinut olla jäämättä kaikkien osallisten mieleen. Ja kun vuosi vaihtui 2017 vuoden puolelle, kävelimme ulos ravintolasta paikkaan, jossa ihmiset ampuivat raketteja kuin sodassa tykitetään ammuksia. Ja sitten minua kosittiin. Ihan yllätyksenä ja niin puskista, että oli pakko varmistaa, oliko tuleva sulho tosissaan.
Palattuani kotiin Saksasta alkoi armoton arki. Ensimmäisen kerran ikinä kahden työn tekeminen tuntui niin suurelle taakalle, että sen alle alkoi lyyhistyä. Tai oikeastaan enhän minä sitä edes oikeastaan tajuamalla tajunnut. Kroppa jatkoi vaan reistailuaan niin, että lääkärin oli pakko jossain vaiheessa sanoa, että tahtini oli liian kova. Olen joskus pohtinut, että tuosta ajasta pitäisi kertoa blogissa vielä joku päivä tarkemmin, mutta en tiedä, jaksaako vanhoja ankeuksia käydä enää uudelleen läpi. Ehkä joskus tai sitten ei.
Kaiken tämän kevään kiemuroiden keskellä A muutti Suomeen ja etäsuhde loppui. Niin ja me muutimme kevättalvella Tampereelle, tuntui, että tuo hetki oli ihan oikeasti viimeinen mahdollinen tehdä korjausliike työtahdin hiljentämisen suhteen ennen kuin isompia vahinkoja sattuisi. Mutta vaikka muutto menikin hyvin, oli muutto myös – taas – yksi stressinaihe lisää. Siinä kun muuttui kerralla ihan kaikki – elinympäristö, työt, eskari, koti ja sosiaaliset kuvioit. Ja vaikka muutto oli mieluinen ja toivottu, Tampere ja sen ihmiset osin tuttuja, meni aikaa, että tilanne normalisoitui. Asuinpaikka on kuitenkin niin paljon muutakin kuin asuin paikka.
Tämä syksy on mennyt keskellä uuden, yhteisen arjen opettelua. Tai sanotaanko niin, että varsinaisesti sitä yhteistä kodin sisällä olevaa arkea ei juuri ole tarvinnut mitenkään opetella. Mutta koska minä aloitin uutena H23:lla, F aloitti koulun ja A:n uran suunta muuttui, on meillä jokaisella ollut henkilökohtaiset opeteltavamme tässä uudessa tilanteessa. Ja siksipä tuntuukin, ettei puoli vuotta ole koskaan mennyt näin nopeasti. Vastahan F aloitti koulun ja nyt hänellä on jo puolet ekaluokasta takana. Ihan hullua!
No mitä tästä vuodesta 2017 jäi käteen? Ensinnäkin vuosi opetti sen, kuinka nopeasti aika menee. Haluan, että jatkossa pysähdyn vielä paremmin onnenhetkiin, koska en halua, että koko elämä menee näin nopeasti ohi ilman, että ehtii pysähtyä kaiken ihanan äärelle.
Toisekseen vuosi oli myös loistava opetus siitä, miten ihania asioita elämässä voi tapahtua ihan yllättäen. Toki ihmissuhdeasiat ovat ne kaikkein tärkeimmät, mutta kyllä minun täytyy sanoa, että en olisi viime vuonna tähän aikaan osannut edes unelmoida siitä, millaisia töitä ja millä tavalla saan niitä nykyisin tehdä. On aika mahtava fiilis siitä, että saa tehdä intohimoaan työkseen. Ja ennen kaikkea päättä ja räätälöidä monenkin työtehtävän ihan itse.
Tähän olisi luontevaa jatkaa ensi vuoden haaveet, tavoitteet ja unelmat, mutta tästä tulisi kyllä laittoman pitkä postaus. Siksipä kirjoittelen niistä sitten huomisessa postauksessa oikein antaumuksella. Niin, että kaikki rajat siitä, kuinka pitkä blogipostaus saa olla, paukkuu !
Ihanaa päivää ja iltaa kera rakettien ja perunasalaatin! Minä suuntaan kohta Umpun kampaamon kemuihin ja sieltä sitten perhevoimin ystäväperheen luo ottamaan vastaan vuotta 2018: Lapsia, sushia ja siskonpedissä nukkumista, ihan parasta!
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Mekko: Ivana Helsinki, Lulu Dress