Tätä ei saisi sanoa ääneen: Minulla on ensikerran oma perhe

Moni teistä on toivonut rehellisiä postauksia meidän arjesta ja uusperhe-elosta, mutta olen osin arkaillut tästä aiheesta kirjoittamista oikeasti alusta asti. Tai sanotaanko, että olen ainakin miettinyt näkökulmani ja rajaukseni näihin juttuihin todella tarkasti. Se, etten ole halunnut kertoa lapsen reaktioista, tunteista tai hassuista, koskettavista, sydäntä hätkähdyttävistä tai kiperistä kommenteista tilanteen keskellä, on tietysti jollakin tapaa rajoittanut antamasta konkreettisia esimerkkejä meidän perheen arjesta, mutta se ei ole lopulta ollut kokonaan kirjoittamisen haasteiden taustalla. Minusta on tuntunut, että jos kerron tästä hetkestä, on minun ihan pakko tarkastella elämääni vähän kauempaakin, ja siinä tapauksessa edessä on mitä todennäköisemmin teksti, joka voi loukata joitain lukijoistani. Täytyy myöntää, että olen ollut tässä suhteessa vähän nössö – myrskyjen pelkääminen on rajoittanut monta tärkeää perheaiheista kirjoitusta.

En tiedä, miksi nyt kuitenkin koen, että tämä syksy on minulle monella tapaa käänteentekevä. Minusta on alkanut tuntua yhä vahvemmin sille, että vaikka vaikeneminen on kultaa ja monella tapaa olen pitänyt tietyt asiat pois blogini sivuilta, olen myös ymmärtänyt, että jos meinaan olla sellainen perhebloggaaja, joka haluan aidosti olla, tulee minun tarttua myös aiheisiin, jotka herättävät tunteita. Ydinperhe kun on edelleen Suomessa sellainen pyhä yksikkö – toki syystäkin – josta kirjoittaminen on turvallista. Mutta kun aihe menee uusperhekategoriaan, moni kokee, että siinä on jotain kummallista. Mutta tiedättekö mitä: Tavoitteeni on muuttaa tuota kaavaa! Tässä kun ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin jossain toisessakaan perhemuodossa. Vai miltä kuulostaa se, että välillä elämä on ihanaa ja täynnä ristiin rastiin annettuja suukkoja ja lihapullakastikkeet edessä vietettyjä sydämen sykkyrälle saavia iltaruokahetkiä? Välillä kitinää, väsymystä ja sanaharkkoja aivan turhista asioista? Nukkumaanmenoajoista, omista menoista ja tyhmistä sukista. Niinpä. Ihan sitä tavallista perheenä oloa, vaikka ovessa onkin kolme sukunimeä yhden sijaan.

Moni tuttu ja tuntematon on kysellyt, onko uusperhe arki ollut vaikeaa ja kuinka perheeksi hioutuminen on sujunut. Tietysti tämä on hirveän uusi tilanne meille kaikille. Ei sitä sovi, eikä tarvitsekaan kiistää. Perinteisellä tavalla perheen perustamiseen kun voi valmistautua edes sen yhdeksän kuukautta, ja senkin jälkeen asioihin on aikaa totutella lapsen kasvun myötä. Uusperheissä asiat menevät kuitenkin toisin. Eihän mies ollut esimerkiksi koskaan aikaisemmin elänyt lapsiperhearkea. Lapsen asuinpaikka puolestaan taas muuttui ja hänen sukunsa laajeni kertaheitolla. Minulla haastavinta on ollut varmasti se, että olen tajunnut olevani se linkki, joka teki meidän perheestä perheen. Olen monta kertaa kokenut, että koska minun vuokseni – tavallaan – tässä tilanteessa ollaan, en voi tuottaa kenellekään pettymystä. Yhtä aikaa haluan olla sekä hyvä puoliso, että aina läsnä oleva äiti. Niin ja olisihan tässä tämä ihan minun oma henkilökohtainen tonttinikin esimerkiksi töiden ja oman hyvinvoinnin hoidon saralla mukana, joten paletti ei ole aina ihan yksinkertainen.

Vaikka uusperheen perustaminen ei olekaan aivan haasteetonta – ja tässä tulee nyt siis ajatus, joka saattanee herättää kiukkua ja jota olen panttaillut sisälläni kauan – koen, että ihan ensimmäisen kerran aikuiselämäni aikana minulla on ihan oikea perhe. Sellainen yksikkö, josta olen aina haaveillut ja jonkalaisen mallin sain lapsuudesta kotoani.

Selitetäänpä nyt vähän tarkemmin, mitä tarkoitan. Minä olen elämäni aikana seurustellut – sanan mukaisesti ”vakavasti” – useammankin kerran. Haaveenani on ollut aina – ennen F:ää ja F:n syntymän jälkeenkin – se iso perhe ja aikuisten ihmisten parisuhde, mutta monista syistä se on useinkin jäänyt vaan haaveasteelle. Parisuhde kun on kahden kauppa. Ja jos pariskunnalla on hyvin erilaiset näkemykset toimivasta liitosta, ei homma vaan voi lopulta onnistua. Joskus minä olen ollut auttamatta se suhteen heikoin leikki. Vielä kypsymätön haihattelija, joka ei ole tajunnut yhteiseen hiileen puhaltamisesta yhtään mitään. Joskus toisella puolikkaalla on ollut taas vähemmän kiinnostusta olla yksikkö. Olisi helppo ajatella, että suhteen laatu olisi toisen osapuolen vika tai ansio, mutta en usko siihen. Uskon ennemmin siihen, että toiset ihmiset tuovat toisistaan parempia, toiset huonompia puolia esiin. Ja silloinhan kyseessä on yhteinen ongelma, jos joku kommunikaatiossa ei toimi. Mutta tässä hetkessä ja näiden kahden ihmisen ympäröimänä ensimmäisen kerran elämässäni koen, että minulla on sellainen perhe, jota voi perheeksi kutsua. Sellainen yhteiseen hiileen puhaltava sakki, joka ei tietenkään ole – kuten elämä ja ihmiset eivät ole – täydellinen, mutta jonka keskellä koen asioiden olevan oikein. Ja se on muuten tunne, jonka onnellisuusastetta ei voi edes oikein selittää. Sellainen rauhan tila, jossa ei tarvitse enää jossitella tai riuhtoa eteenpäin. Hassua, miten sellainen itselle oikea elämä löytyy joskus paikasta, josta ei uskonut sen löytyvän.

Nyt kun siellä osa teistä kerää jo kiukkua ja haluaa kertoa, että lapsellani on kyllä muukin perhe, haluan sanoa, että tiedän kyllä tämän varsin hyvin. Tuo, että minä koen ensi kertaa, että minulla on perhe, on vaan minun, tämän äidin ja aikuisen naisen sisäinen tunne. Tiedän nimittäin, että lapsellani on ollut koko elämän perhe ja hän myös varmasti koki perheen hajoavan, kun hänen biologiset vanhempansa erosivat. Se on selvää, ihan kiistatonta. Ja siksi asiaan tuli ja tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Uskon kuitenkin myös siihen, että lapsi myös näkee nyt sen, millaista meidän ja hänen elämänsä on muutosten jälkeen. Hänellä on – jos vaan tuemme häntä oikein – kaikki maailman rahkeet nähdä perheen, sen ison, monisukunimisen ja vähän hassunkin, voima elämässään.  

Meillä keskustellaan tästä perheasiasta luonnollisestikin nykyisin ihan hirveän paljon. Ja vaikken juuri olekaan enää perillä F:n toisen biologisen suvun asioista, haluan aina tuoda esille F:lle sen, kuinka tärkeää tuo suku kaiken muun lisäksi ja kanssa on. Että hän saa olla ylpeä kuuluessaan niin moneen sukuun ja perheeseen. Omistaessaan niin monta rakastavaa syliä, serkkua, tätiä, setää ja isovanhempaa. Koska hänhän elää nyt kolmen perheen ja suvun vaikutuspiirin alla, eikä mikään niistä saa tuntua toista huonommalle. En halua, että lapsi joutuu koskaan häpeämään tai kokemaan huonommuutta joistain – biologisista tai ei-biologisista – juuristaan.

Ydinperheajatus on ihana, tavoiteltava ja kaunis. Jos niin saa elämänsä perheen, se on varmasti helpoin tapa olla onnellinen, koska silloin välttyy ihan hirvittävän monelta mutkalta ja arjen kommervenkilta. Arvostan, kunnioitan ja ihailen kaikkia niitä, jotka ovat saaneet parisuhteen ja perheen toimimaan ikään kuin alusta asti oikein. Mutta. Iso mutta. Ja oikeasti myös syy, miksi minä haluan tämän tekstin kirjoittaa:

Haluan tuoda esille sen, että perhe voi olla niin monella tapaa ja niin monen eri syntymekanismin kautta. Itse kuvittelin aina viime vuosiin asti, että ydinperhe on ainoa oikea tapa elää perheenä ja kaikki muut tavat vaan sen halpoja – hirvittävän paljon huonompia – kopioita. Vähän häpeällisiä ja vääriä. Mutta tiedättekö mitä? Elämä, se tosielämän elämä, osoittautuu välillä ihan joksikin muuksi, mitä on joskus ajatellut. Siksi haluan tsempata teitä muita, jotka elätte vähän erilaisessa perheessä tai ehkä haaveilette jostakin muustakin kuin nykyisestä, mutta ette syystä tai toisesta uskalla elää omanlaistanne, juuri teille sopivaa, elämää. Haluan muistuttaa siitä, jonka ehkä itse olisin halunnut kuulla silloin, kun koin epäonnistuneeni: Tässä elämässä on nimittäin moni muukin tapa olla perhe kuin se perinteinen ydinperhemuoto. Ja lopulta biologialla ei ole juurikaan tekemistä perhetunteen ja onnellisuuden kanssa. Se on minusta ihan hirvittävän lohdullista. Se antaa mahdollisuuden siihen, että kaikki on mahdollista. Silloinkin, kun jo ajattelee, että kaikki on jo menetetty.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä