Terapiasta, itsetutkiskelusta ja ennen kaikkea niistä oikeista sanoista
Minä olen kirjoittanut koko elämäni. Olen kai ollut siinä ihan hyvä jo kouluaikoina, ansainnut enemmän ja vähemmän leipäänikin teksteillä lähes koko aikuisikäni, mutta vasta oikeastaan viimeisen vuoden aikana olen ymmärtänyt, mitä kaikkea kirjoittaminen merkitsee minulle. Se on työ ja mukavaa ajanvietettä. Mutta ennen kaikkea kirjoittaminen auttaa minua jäsentelemään ajatukseni. Se on tapani kertoa tunteistani silloin, kun en osaa sanoa ajatuksiani ääneen. Kuulostaa juhlavalle, mutta olen ymmärtänyt, että ilman kirjoittamista minä en olisi minä. Ilman taitoa kirjoittaa jäisin monesti lukkoon tunteisiini, olisin varmasti paljon enemmän väärinymmärretty ja kokisin, ettei minua kuulla sellaisena kuin olen.
Enkä nyt puhu vain blogista. Vaikka kirjoittelenkin tänne aika useinkin henkilökohtaisia ja itselleni tärkeitä asioita, minulle tärkeimmät tekstit ovat ne, jotka lähetän rakkailleni. Ne, jotka näpytän ystävilleni silloin, kun soittaminen tuntuisi liian raskaalle. Ne, jotka tekstaan siskoilleni, kun haluan selittää molemmille yhtä aikaa jonkin tärkeän asian ja ne sanat, jotka laitan A:lle silloin viestillä, mitä en osaa sanoa kasvokkain.
Minä olen isojen tunteiden ihminen. Vaikka äitiys, elämän kokemus ja molemmat ammattini ovatkin opettaneet hillitsemään primitiivisiä tunnereaktioitani, olen silti – kuten A sanoo – chiliä. Ja jos on chiliä, on joskus myös vaikea saada sanottavansa fiksusti jäsennellysti suusta ulos tilanteissa, joissa tunne vyöryy päälle. Saatan olla silloin liian tunteileva, liian kärkäs tai liiaksi suoraviivainen. Jos jäisin vain noiden tunnetilakohtaamisten varaan, uskon, että minut ymmärrettäisiin usein aivan väärin. Että minulle ja minusta jäisi joitain todella tärkeitä tunteita huomaamatta, ja että voisin kokea, ettei minua tajuttaisi.
Ristiriitaista ehkä, mutta tulisen luonteeni lisäksi on myös tilanteita, joissa minuun iskee tuppisuuvaihde. Se iskee usein silloin, kun tunnen itseni epävarmaksi, haavoittuvaiseksi tai surullisesti. Silloin oikein tunnen, kuinka käperryn itseeni. Vedän kilven eteeni ja vaikka toivonkin, että juuri silloin joku tulisi halaamaan ja kysymään oloani, käyttäydyn itse päinvastaisesti; vetäydyn tilanteesta ja haluan (muka) olla yksin. Suljen suuni.
Näiden molempien – habaneron polttaessa tai mykkätilanteiden varalle – istun aina lopulta alas. Ja kun istun hetken rauhassa kynän ja paperin, Whatsappin näytön tai sähköpostin ääressä, rauhoitun ja alan kirjoittaa, tapahtuu jotain, mitä en osaisi suullisesti kertoa: Tekstinä tuleekin ulos ne ajatukset, joita en osannut sanoa. Itse asiassa myös ne tunteet, joita en olisi osannut jäsennellä edes pääni sisällä ilman, että kirjoitan ne ylös.
Kirjoittaminen on minulle siis kuin terapiaa. Sen avulla pääsen itseni ytimeen ja löydän ne sisimmät ajatukset, jotka eivät edes päässäni jäsenny, jos en kirjoita niitä. Monesti minulla onkin vain tarve kirjoittaa. Aluksi en edes tiedä mitä kirjoittaisin, mutta kun avaan tekstiohjelman, alkaa sanoja vain tulla. Nyt kun mietin tuota prosessia, se tuntuu jopa vähän mystiselle. Erikoista, miten paljon sisällä onkaan asioita, tunteita ja sanoja, jotka eivät välttämättä pääsisi koskaan ulos, jos en olisi keksinyt sitä omaa tapaanu ilmaista itseäni. Jollekin tuo tapa on musiikki, toiselle kuvataide.
Minun elämäni ei olisi minun ilman kirjoittamista. Ja minä en olisi minä ilman sanoja joita ei sanota ääneen. Vaan sanoilla, jotka kirjoitetaan ja luetaan.
-Karoliina-