Toiveet, haaveet ja tavoitteet vuodelle 2018

 

Minä olen aina ollut ihminen, joka syttyy ennemmin syksyn tuomasta ”uudesta alusta” kuin varsinaisesti uudesta vuosiluvusta (vaikka tokin sekin on ollut jonkinlainen tilinpäätös- ja tavoitteidenasetteluhetki ajan kierrossani). Ehkä syy tähän on ollut kouluvuodessa. Kun aloitti uuden lukukauden oppilaana ja myöhemmin opettajana aina syksyisin, oli syksy luonnollinen hetki myös tehdä käännöksiä, asettaa tavoitteita ja haaveilla jostain suuremmasta. Tammikuu oli tuolloin vain samaisen vuoden jatkumoa. Ei mikään kummoinen käänne.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kun ei elä varsinaista koulurytmiä – mitä nyt tietysti F:n osalta – tuntuu sille, kuin uusia alkuja olisi peräti kaksi. Syksyn lisäksi olen ladannut melkoiset odotukset tälle uudelle vuosiluvulle ja tammikuusta alkavalle ajanlaskulle.

Se, missä vuosi 2017 meni hirvittävän nopeasti, toivon vuoden 2018 olevan enemmänkin rauhaisaa laskettelua ja sitä ihan tavallista perhe-elämää. Vaikka rakastan eteenpäin menoa ja uusia innostavia juttuja, perheen osalta toivon asioiden pysyvän nyt niin stabiileina, kuin ihmisten elo nyt ylipäätään voi vain mennä. Olisi ihana istua ensi vuonna tässä samaisen olohuoneen sohvalla kirjoittamassa perhe ympärillään ja todeta, että vuosi on ollut ihan tavallinen.

Töiden puolesta tilanne on sen sijaa paljon ristiriitaisempi kuin yksityiselämän. Toisaalta haluaisin rauhoittaa myös työtilannettani ja keskittyä vain blogiin ja muutamiin muihin projekteihin, mutta toisaalta on olo, että hyvää draivia ei haluaisi katkaista. Edessäni on nyt – ihan melkein yllätyksenä – niin monta mahtavaa projektia, kumppanuussuhdetta ja haastetta – että en meinaa nahoissani pysyä. On todella vaikeaa painaa jarrua, jos yhtäkkiä tuntuu sille, että saa kaikkea sitä, mistä on koskaan haaveillut.

Minun oli tarkoitus aloittaa kahden uuden kirjan projekti heti nyt jo vuodenvaihteessa, mutta olen vetänyt asian kanssa nyt jarrua. Tuntuu sille, että jos nappaan tähän härdelliin nyt kaksi kirjaa, en ehdi tehdä mitään muuta kuin töitä. Ja samaan väsymykseen ja minuuttiaikataululla juoksemiseen, missä monta vuotta olin, en halua enää koskaan palata. Varsinkin, kun olen ottamassa keväälle kahden kuukauden kokopäiväpestiä vastaan töistä, joita en ole KOSKAAN ennen tehnyt ja jonka ohella on kuitenkin hoidettava myös blogi. Ihan hullua, sanon itselleni. Ja silti olen samanaikaisesti ihan intona!

Oman itseni suhteen minulla on aika monta isoa ja pientä tavoitetta. Yksi suuri niistä liittyy terveyteen ja toinen taas kulutustottumuksiin. Molemmat ovat sen verran isoja projekteja, että niistä tulee ihan omat postaussarjansa myöhemmin tammikuussa ja siitä eteenpäin koko vuoden ajan. Näistä kummastakaan ei tule varmasti helppo matka, mutta haluan haastaa itseni. Haluan osoittaa itselleni, että vanha kettukin oppii uusia ajatusmalleja ja voi tehdä parannuksia itsensä, toimintansa ja ajattelunsa suhteen.

Muuten olen päättänyt, että vähennän kiroilua ja yritän muutenkin puhua ulos kaikki ne kauniit asiat, joita ajattelen. Ja vähentää valitusta. Uskon siihen, että elämä muodostuu hyvin vahvasti sellaiseksi, millaiseksi sen nimeää. Millä tavalla ja sanoilla puhuu, mitkä asiat valitsee sanottavaksi. Niin muodostaa koko ajan ympäristöään. Olen nimittäin huomannut, että minun sanavalintani ovat joskus paljon negatiivisimpia, kuin mitä oikeasti olen tai millä tavoin ajattelen. Retoriikka, vaikka yksi vahvuuteni tietysti onkin, kaipaa vähän viilausta.

Mitäs muuta? No ainakin se, että toivon tänä vuonna blogiin parempaa henkeä kuin vuonna 2017. Vaikka minusta blogin kirjoittaminen on tänä vuonna ihanempaa kuin ikinä (koska kerrankin siihen on ollut aikaa), on henki blogissa ollut suoraan sanottuna välillä todella huono.

Minusta tuntuu, että kaikki alkoi mennä viime vuoden ensimmäisestä päivästä lähtien aivan väärille urille. Vuosi sitten, 1. tammikuuta, kirjoitin blogiin kihlauksestamme ja jo samana päivänä – kaiken sen ilon ja onnen keskellä – pahoitin ihan aidosti mieleni tavasta, jolla ihmiset kokivat oikeuteuksi kommentoida tapahtumia.

Jos elämäni yksi ihanimmista asioista, rakkaus ja siitä seurannut kihlaus, aiheuttivat sellaisen paskamyrskyn, jossa ruodittiin satojen kommenttien (enkä edes liioittele) voimalla sitä, kuinka huono äiti olen, miten epäluotettavia kaikki jääkiekkoilijat ovat, kuinka suuren virheen teen ja ei ole kuin ajan kysymys, koska minut petetään ja jätetään. Ja kun lopulta onnitteluista nauttimisen sijaan joutuikin ottamaan yhteyden poliisiin kunnianloukkausasioista (aiheesta, josta en edes kehtaa kirjoittaa) tuli tunne, onko kaikki tämä kirjoittaminen ja bloggaaminen tuollaisen epäreilun ja jopa sairaan kohtelun arvoista. Tuli ihan epätodellinen olo siitä, kuinka kahden aikuisen – toisensa vapaina löytäneen – ihmisten parisuhde pystyi saamaan aikaiseksi niin paljon pahaa puhetta täysin tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Usein mietin, mitä väärää tilanteessa toisten silmissä oli ja kuinka edes pystyin loukkaamaan jotain sellaisia ihmisiä, joita en koskaan (tietääkseni) ollut edes tavannut. Kuinka niin henkilökohtainen ja oman yksityiselämän asia – josta kerroin blogissa tasan yhden virkkeen ja yhden kuvan verran – pystyikään synnyttämään niin paljon spekulaatiota ja ruodintaa? Ja toisaalta: Ketä asia edes oikeasti pystyi niin kovasti kiinnostamaan? Luulisi, että ainoat ihmiset, joille asialla oikeasti oli merkitystä, istuivat meidän kanssamme kotisohvalla tai lähipiirin kahvipöydässä. 

Vaikka nuo tapahtumat menivätkin aika luihin ja ytimiin, päätin, että kurjasta olosta paras tapa oli vetää edelleen vain omaa hiihtoa. Unohtaa anonyymit loukkaajat ja keskittyä siihen, mitä rakastaa. Kirjoittamiseen ja omaan elämään.

Olen yrittänyt kovasti unohtaa ilkeät kommentit (ja nyt en siis puhu siitä, jos joku on kanssani eri mieltä kännykkärajoista, ulkohousuista tai me too -kampanjasta, vaan aivan jostain muusta), mutta totta kai tuollainen saa ihmisen varpailleen. Ei siinä paljon huvita enää entiseen tapaan päästää lukijoita oman kotinsa seinien sisään sen tarkemmin tai hääpäivänsä syövereihin. Se on tietysti hirmuinen sääli, koska koen, että blogien tulee olla henkilökohtaisia, jotta ne olisivat mielenkiintoisia. Ja jotta niitä olisi paras mahdollinen olo myös kirjoittaa! Tässä on siis saanut aikalailla hakea uutta linjaa henkilökohtaisen ja yksityisen välillä.

Joku sanoi viime viikolla, että minun vastaukseni kommenttiboksin kommentteihin ovat olleet osin piikikkäitä. Uskon, että samalla kun olen rentoutunut blogin teossa muutenkin, myös se minulle tyypillinen sarkastinen luonne on päässyt esille. Minä kun ihan oikeasti – täällä kotona ja läheisteni kesken – olen varmasti paljon teräväkielisempi ja sarkastisempi – mitä blogi antaa ymmärtää.

Tosin sekin on varmasti totta, että tänä vuonna sietokykyni esimerkiksi minusta ja perheestäni liittyvien valheiden tai epätosien olettamusten levittelyyn on ollut aivan nollassa alkuvuoden tapahtumien vuoksi. On tullut sellainen olo, että toleranssini kaiken epäreilun kohtelun ja ilkeyden suhteen ei ole sitä luokkaa, mitä se ehkä ennen on ollut. Ja mitä sen pitäisi olla, kun tekee tätä hommaa työkseen. 

Joka tapauksessa olen sitä mieltä (ehkä tekin?), että on hyvä, että luen ja vastaan kommentteihinne ajatuksella. Toki voin alkaa vastailla kaikkiin  kommentteihin hymiöllä ja tyhjänpäiväisillä tilu lilu -toivotuksilla, mutta en näe, että sekään olisi lopulta oikea suunta. Se jos mikä olisi minun osaltani feikkiä, enkä halua, että dialogi lukijoiden ja minun välillä tyrehtyisi teennäiseen joo joo -meininkiin.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka saada blogin ilmapiiri kääntymään myös kommenttiboksissa siihen suuntaan, kuinka ilolla itse postauksia aina ideoin ja teen. Kuinka saada eriävätkin mielipiteet – teidän ja minun – niin kauniisi muotoiltua, että blogi olisi hyvä paikka vierailla ja jakaa tuntojaan? Olla samaa ja eri mieltä. Oppia ja opettaa. Kuunnella ja tulla kuulluksi.

Tiedän, että suurin vastuu kaikessa tässä on minulla. Minun tehtäväni on oppia valitsemaan sanani niin, että vaikka esittäisinkin jostain asiasta kärkkään – joitakin jopa provosoivan mielipiteeni – lukijoillani olisi kuitenkin tunne, etten loukkaa omalla mielipiteelläni muiden valintoja. Ja ehkä myös mietittävä tapa, jolla kommentoin silloin, kun kommenttiboksissa on selvästi tahallinen loukkaus tai sellaisen aiheen esiinotto, mistä kaikki lukijani tietävät, etten halua julkisesti puhua.

Vuoden 2018 ehdoton tavoite onkin hyvä mieli. Se ei tarkoita, ettei omaa mielipidettä saisi kertoa tai puuttua epäkohtiin, mutta tapa, jolla se tehdään, on tietysti jokaisen valittavissa. Koska hymyä, fiksua keskustelua, kauniita ajatuksia, rehellistä puhetta ja toisten kunnioittamista ei ole varmasti koskaan liikaa.

Ihanaa tammikuun ja vuoden ensimmäistä päivää ja maanantaita!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, In Wear (By Emka) // housut, By Malene Birger (By Emka) // villasukat, mummon kutomat