Valokuvista näkee ajan kulun

Kaupallinen yhteistyö: Ifolor

Tyttäreni on syntynyt joulukuussa. Ja kun mietin joululahjoja isovanhemmille hänen ollessaan vuodenikäinen, koin ahaa-elämyksen. Päätin tehdä kuvakirjan F:n ekasta vuodesta, johon kokoaisin koko hänen ensimmäisen elinvuotensa tärkeät tapahtumat, hetket ja kuvat. Ajattelin, että hänen syntymänsä ja ensimmäisen vuoden kehityksensä oli – kuten kaikilla lapsilla – niin ikimuistoista aikaa, että se täytyi saada kirjojen ja kansien väliin.

Vaikka tuolloin ajattelin kirjan olevan vain yhden kerran tehtävä juttu, tuli kuvakirjan teosta tapa, jonka olen tehnyt yhtä vuotta lukuun ottamatta joka ikinen joulunalus. Ja jos totta puhutaan, noista kirjoista on tainnut tulla suurempi hitti perheeni keskuudessa kuin varsinaisesta oikeasta kirjastani. F ensinnäkin haluaa lueskella  valokuvakirjat läpi joka ikinen kerta mummolassa käydessä ja kotonakin kirjoja selataan tasaisin väliajoin varsinaisen iltasatukirjan sijaan. Ja taas muulle perheelle kirjoista on tullut myös sellainen "vuoden kohokohdat tiivistettynä -opus". Noiden kirjojen sivuille kun näinä seitsemänä vuotena ehditty tallentaa niin joulut, valmistujaiset, kihlaukset, häät, yhteiset juhannukset ja vaikka sun mitä. 

Tänä vuonna kuvakirjaa tehdessä tajusin, kuinka kuvista näkeekin jotain sellaista, joka reaalimaailmassa usein jää havaitsematta. Merkittävin niistä on eittämättä lapsen kasvu! Kun tein kirjaa Ifolorin kuvakirjapalvelussa joulukuun alussa, kahlasin läpi puolentoista vuoden kuvat. Ja samalla tajusin, kuinka iso tyttö meillä kotona jo asusteleekaan. Se, missä tämän kirjan ekoista kuvista katselee vielä aivan lapsenkasvoinen pikkutyttö, viimeisimmistä kirjaan päätyneistä kuvista – niistä reilu kuukausi sitten otetuista – näkee jo pitkäsäärisen koululaisen, jonka kasvojen muotokin on jo jotain muuta kuin pyöreäkasvoisella edeltäjällään. Ja itse asiassa vaikka tuota samaa isoa tyttöä näkeekin kotona joka päivä, vasta kuvista todella tajuaa, miltä hän jo todellisuudessa näyttää. Ja miten aika menee.

Kerroin Ifolorin nettisivuilla ennen joulua omat kuvakirjantekovinkkini, ja pidemmän haastattelun aiheesta voi lukea täältä. Tässä kuitenkin muutama väite, jonka kuule usein kuvakirjaprojektista. Ja oma kommenttini siihen.

  • VÄITE 1: Kuvakirjan teko on vaikeaa. Niin se olikin joskus kymmenisen vuotta sitten. Muistan, kuinka yritin tapella joskus tuolloin aikanaan kirjanteko-ohjelman kanssa ja homma jäi tuolloin kesken. Mutta enää tuollainen on vain historiaa. Ifolorin sivuilla kuvakirjan voi tehdä vaikka suoraan nettiselaimella ilman latauksia (vaikka toki sellainenkin onnistuu) ja jos MINÄ osaan sen, osaa kuka vain. Kirja antaa jopa automaattisesti oman ehdotelmansa kirjan ulkomuodosta. Jos kuitenkin haluaa muuttaa kuvien asettelua tai kokoa, onnistuu se parilla klikkauksella. (Toki oikeat taiturit voivat tehdä jokaisen vaiheen myös itse, mutta meille laiskemmille valmiit pohjat on aivan omiaan).
  • VÄITE 2: Kuvakirjojen teko on työlästä. Totta, jos tekee asiat väärin. Mutta jos ensinnäkin käy omat kuvatiedostonsa etukäteen läpi ja vaikka tekee tietokoneen työpöydälle oman kansion niistä, ei kuvat tarvitse kuin ladata kirjaan. Tämä on mielestäni kevyempi tapa kuin alkaa valita kuvia itse kirjaa tehdessä. Toisekseen kirjan voi tallentaa työstön välissä, joten kaikkea ei tarvitse tehdä yhdellä istumalla.
  • VÄITE 3: Kuvakirjan teko on turhaa, koska kuvat löytyy nykyisin sähköisesti. Vaikka kannatankin monia sähköisiä materiaaleja, on edelleenkin oikeilla, käsin kosketeltavilla kirjoilla ja kuvilla paikkansa. Minä olen aivan onneton pilvipalvelun käyttäjä, joten kuvakirjan teko takaa sen, että kuvia on oikeasti katseltavissa vielä kymmenienkin vuosien päästäkin. Kirjat kun säilyvät ihan eri tavalla ja niitä myös tulee katseltua vaikkapa lapsen kanssa tiheämmin kuin niin, että alkaisi selata tietokoneelta tämän kanssa kuvia.

Minulla on tälle vuodelle aika ylevä tavoite. Sellainen, jota olen joka joulukuu toivonut, kun olen alkanut työstää kirjaa. Tavoitteeni on kerätä Ifolor-kirjakuvat omaan kansioonsa vaikkapa kuukauden välein, niin joulukuussa ei tarvitsisi tehdä edes tuota työtä, mikä tähän asti. Sen kun vain lataisi kuvat ja samalla varmistaisi sen, ettei yksikään joka kuukauden kohokohta jää ulos kirjan sivuilta.

-Karoliina-

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Valokuvakirjojen tekeminen on älyttömän hauskaa hommaa. Niitä on kiva antaa lahjaksi mutta myös saada. Suosittelen minäkin!

Karoliina Pentikäinen

Se on kyllä :) 

J.. (Ei varmistettu)

Minä tallennan perheeni hetket säännöllisesti kuvakirjoiksi. Olen tehnyt niin jo kuuden vuoden ajan. Älyttömän kivaa hommaa ja sukulaisetkin tykkää niitä aina kyläillessään katsella. Ja minusta jotenkin tylsää olisi pitää niitä vaan koneella, ei niitä sieltä tulisi katseltua.

Karoliina Pentikäinen

Se on kyllä totta, että samaa fiilistä kuvien katselussa ei ole, jos sivuja ei voi rapistella!

Kommentoi