Voiko ripsipidennyksillä olla kenenkään esikuva?
Sain joskus muutama kuukausi sitten viestin, jossa lukijani kertoi minun olevan hyvä esikuva. Hän kuitenkin kertoi, että olisin vielä parempi esikuva, jos minulla ei olisi lisäosia. Tekoripsiä, tukkapidennyksiä ja vaikka mitä.
Ohitin tuon viestin aika nopeasti ja keveästi, mutta olen huomannut miettineeni tätä kirjoitusta monta kertaa jälkikäteen tässä kuukausien aikana. Pohtinut, millä tavalla vaikka ripsieni mitta vaikuttaa esikuvallisuuteeni. Ja toisaalta: Tarvitseeko minun olla enää esikuva muille kuin tyttärelleni, koska en enää ole opettajan virassakaan.
Minulla on koko elämäni ollut vähän kaksijakoinen suhtautuminen kauneusasioihin. Olen pitänyt siitä, että lähtiessäni ulos en ole ollut aivan luonnontilassa. Minua on kiinnostanut meikit, rasvat ja hiusasiat. Toisaalta olen kuitenkin ollut niin laiska ja aamu-uninen, että en ole lopulta kauheasti jaksanut kuitenkaan meikkailla arkiaamuisin enkä oikein edes juhliin. Tai jos olen jaksanut meikkailla, viimeistään meikkien pesu iltaisin on tuottanut tuskaa. Pieni ristiriita siis sen suhteen, miten on halunnut asioiden olevan. Ja mitä on niiden eteen ollut valmis tekemään.
Kun kasvoin aikuiseksi, markkinoille alkoi tulla kaikenlaisia kauneusasioita ihan tavallisillekin ihmisille ja samalla opiskeluaikojen vaihtuminen työelämään toi itselleni mahdollisuuden myös ostaa kauneuspalveluita. Ihonpuhdistuksia, ripsiä ja tiheämpiä kampaajakäyntejä. Ja niinpä sitten niitä aloin käyttää.
Moni liittää kauneuspalveluiden ja erityisesti lisäosien (joka on minusta muuten hyvä termi kyseisille asioille) käyttämisen huonoon itsetuntoon tai epäterveeseen suhtautumiseen ulkonäköön. Itse en oikein tiedä, voiko asioita niputtaa niin helposti yhteen ainakaan kaikissa tapauksissa. Tietysti ihan kaikki – jopa ripsivärin käyttö tai ryppyrasvan levittely – kertovat siitä, ettei ihminen halua näyttää tismalleen sille, jollaiseksi Luoja on hänet luonut. Mutta ehkä tässä vuosien saatossa – jossa vaikka ripsipidennykset ovat olleet arkeani yli 8 vuotta – olen alkanut ajatella, ettei lisäosanen ole sen kummempaa kaunistautumista kuin meikkaaminenkaan. Ainakaan siis sellaiset, jotka kuluvat pois tai jotka voi ottaa pois. Voi tietysti olla, että tässä on juuri tapahtunut se ”sokaistuminen” kauneuspalveluiden suhteen. Mutta toisaalta voisi ajatella niin, että arkipäiväistyttyään niiden ympäriltä on karsiutunut ainakin omassa ajattelussani sellainen glamour tai ihmeellisyys.
Itse asiassa: Minä olen huomannut, että kun minulla on lisäosasten avulla homma sillä tavalla ulkonäössä hallussa, kuin haluan, mietin ulkonäköasioita paljon vähemmän kuin joskus luomuna olen miettinyt. Itse ajattelenkin niin, että monien kauneusniksien tarkoitus onkin juuri helpottaa omaa elämääni. Kun edes jotkut asiat aamuisin ovat valmiiksi kunnossa, ei niiden tuunaamiseen tarvitse käyttää aikaa tai ajatuksia. Esimerkiksi rakastamani aamukuntosalin ja sen jälkeisen suihkun jälkeen on aika nopsa lähteä töihin, kun meikattavaa on vähän. Ja silloin se, onko ripset tehty esimerkiksi sinne päin vai hyvin – kuten omani* – on aika paljon merkitystä.
Tiedän, että kauneuspalveluihin liittyy hirveästi tunnelatausta ja mielipiteitä. Ja tiedän, ettei oma tapani toimia ja ajatella ole kaikille se oikea. Joku kokee, ettei tarvitse huulirasvaa kummempaa. Ja joku toinen haluaa meikata aamuisin yli tunnin. Niin ja sekin, millä tavalla kauneudenhoito ja -palvelut heijastelevat itsetuntoasiaa, on sekin varmasti monimutkainen vyyhti.
Minusta on tullut vuosien saatossa yhä liberaalimpi…noh…kaiken suhteen. Ja tähän osaseen kuuluu myös kauneudenhoitoasiat. Jos ennen tuomitsin (ihan oikeasti) blondatut päät tyhmiksi ja valkaistut hampaat turhamaisuudeksi, nykyisin ajattelen, ettei ulkonäkö kerro oikeasti mitään ihmisestä. Ulkonäkö on vain ulkonäköä, oli sitten kyse huolimattomasta tai huolitellusta habituksesta.
Ehkä siksi en oikein osaa ajatella, miksi jokin lisäosa tai sen puute tekee ihmisestä huonon tai hyvän esikuvan. Toisaalta en itse edes ajattele, että minun kuuluu bloggaajana olla esikuva. Toki ymmärrän, että bloggaajat ovat vaikuttajia kaikki omalla tavallaan, mutta minusta olisi todella ahdistavaa elää, jos ajattelisin, että minun tulisi omassa henkilökohtaisessa elämässäni tehdä valintoja sillä perusteella, että olisinko esikuva jollekin tuntemattomalle henkilölle.
Ja mikä tyttäreeni tulee, uskon, että asia on paljon monimutkaisempi asia kuin se, onko minulla tukassa pidennystä vai ei. On ihan totta, ettei äidin esikuva-asemaa sovi vähätellä. Sehän on miljoona kertaa todettu ja luettu, että esimerkiksi äidin vähättelevä asenne omaan ulkonäköönsä ja vaikka laihdutuskuureista kertominen ovat haitallisia kasvavalle lapselle. Ehkä pointti koko tässä touhussa ei olekaan se, onko äidillä luomusilmät, ripsaria vai ripsipidennykset timanttikoristein. Vaan se, kuinka ulkonäöstä – omasta ja muiden – puhutaan. Vai puhutaanko mitenkään. Koska samalla tavalla kun oman ulkonäön vähättely vahingoittaa lapsen minäkuvaa, myös ulkonäkökeskeisyys tekee terveelle itsetunnolle hallaa. Siksi koen, että esikuva-asema – hyvä tai huono – tulee omasta asenteesta, puhetavasta ja siitä, mitä roolia ulkonäölle annetaan koko perheen puhekulttuurissa.
Ihanaa vappuaattoa kaikille! Minun ripset on muuten tehty BB Lashesillä, jonka toimitilat valitettavasti paloivat taannoisessa kerrostalopalossa Tampereella. Uusi väliaikainen toimitila löytyykin nyt rautatieasemalta, KC Clincin tiloista.
-Karoliina-
Kuvat: Auroora Ala-Hiiro