Voiko vanhempi valita, kasvattaako lapsestaan kiusaajan?

Mutsis on -blogin Emilia kirjoitti tällä viikolla mielenkiintoisen postauksen kiusaamisesta. Hän kertoi siinä tyttärensä päiväkotikiusaamisesta ja siitä, kuinka he perheenä omalla toiminnallaan edesauttavat sitä, ettei heidän lapsensa kiusaa, vaan ottavat kaikki mukaan leikkiin.

Olen miettinyt kiusaamista, kiusattuna olemista ja kaikkia tähän aihealueeseen liittyviä asioita entisen päivätyöni puolesta ihan hirveästi. Myös some-maailma – se lasten, nuorten ja jos totta puhutaan, myös aikuisten – kiusaamiskenttä on myös asia, josta jutellaan varmasti tuttavapiirissäni kuukausittain. Kun vielä joskus kymmenen vuotta sitten yleinen ”läppä” oli heittää vaikka naureskelukommenttia tuksuista ja muista mediassa tutuista henkilöistä, nykyisin yhä useampi näkee heidät vain median uhreina, joiden oloa ei ainakaan haluta pahentaa tyhmillä vitseillä oli ne sitten lausuttu somessa tai ihan vaan kahvipöytäkeskustelussa. Sanottaisiinko, että mattinykäsille naureskelu ei ole enää kovinkaan coolia!

Emilia kirjoitti postauksessaan, että he eivät halua kasvattaa lapsistaan kiusaajia. Hän kertoi heidän perheensä arjesta ja siitä, kuinka näistä asioista puhumalla ja oikeanlaista esimerkkiä antamalla heidän lapsistaan on tullut erityisen herkkiä tunnistamaan kurjaa käytöstä ja kiusaamista. He eivät esimerkiksi halua olla sellaisten lasten kanssa tekemisissä, jotka kiusaavat. Ja se, mikä minusta oli erityisen ihanaa lukea, oli, että Emilian lapset ottavat mielellään leikkiin mukaan erityisesti niitä, jotka muuten jäisivät leikkien ulkopuolelle. Kuten Emilia sanoi, vaatii sellainen toiminta ennen kaikkea hyvää itsetuntoa! Vaatii rohkeutta  — eritysesti lapselta – että puolustaa toisia silläkin uhalla, että saa itse kuraa niskaan nousemalla vastarintaa.

Minusta se, että Emilia uskaltaa ottaa näinkin henkilökohtaisia ja arkojakin aiheita puheeksi, on todella ihailtavaa. Ehkä se, mikä Emilian postauksessa särähti kuitenkin korvaani, oli juuri se sanamuoto, jossa annettiin ymmärtää, että kiusaajia ja ei-kiusaajia ”kasvatetaan”. Vaikkei sitä sanottu tekstissä ääneen, tuli ainakin minulle tunne, että hän ajatteli kiusaamisen ja kiusaajaksi ”syntymisen” johtuvan jollain tapaa kasvatuksesta. Minusta se ei useinkaan ole niin! Totta kai kasvatus, perheen arvomaailma ja perheen aikuisten esimerkki ovat hirveän tärkeitä ja merkittäviä lapsen kehityksen kannalta. Jos ei olisi, mitä järkeä koko kasvatuksessa olisi? Mutta se, että asiat menisivät aina niin yks yhteen kasvatuksen ja tuloksen kanssa, onkin sitten jo toinen juttu.

Kun asiat liittyvät omaan lapseen, on niitä ihan hirvittävän vaikea käsitellä objektiivisesti. Ja sehän on ihan älyttömän luonnollista: Mikä muu asia elämässä onkaan niin henkilökohtaista? Ei oikeasti mikään! Mutta kun asiat menevät henkilökohtaiseksi, katoaa niihin usein myös perspektiivi. Esimerkiksi siihen, että lapset – myös ne kiusaajat – ovat lapsia. Lapsia paljon muullakin statuksella kuin kiusaajina.

En tarkoita, ettei Emilia asiaa tietäisiä. Asia vaan tuli mieleeni lukiessaan hänen tekstiään, kun muistin erään tapahtuman F:n ollessa varmasti neljävuotias. Hän kertoi poikien puhuneen rumia juttuja päiväkodissa. Kyse ei ollut kiusaamisesta, mutta moni tyttö F:n lähipiirissä otti poikien ronskit puheet aika henkilökohtaisesti. Kun olin kuunnellut asiasta F.n juttelua useana päivänä, tokaisin sen enempää miettimättä: ”sano niille pojillle, että jos homma ei lopu, sun äiti tulee karjaisemaan niille”. Hei ihan oikeasti! Minä – työni puolesta näitä hommia viikoittain ratkaiseva ihminen – ehdotti ratkaisuksi karjaisua. Ei kovin kypsää, mutta sieltä se primitiivinen lastaan puolustava emohahmo vaan tuuppasi esille ilman hitustakaan järkeä.

Minä en usko, että kukaan kasvattaa kiusaajia. Enkä usko, että kukaan lapsi myöskään on tahallaan kiusaaja. Kyse on siitä – niin kauheaa kun se onkin, jos oma lapsi joutuu uhriksi – että kiusaaja joko ei tiedä tekojensa seurauksi, tai sitten hänellä on jollain muulla tavalla niin paha olo, ettei osaa purkaa olojaan mitenkään muuten. Koska he ovat keskeneräisiä lapsia, joiden tunteensäätely ja emotionaaliset toiminnot ovat vielä aivan kesken. He eivät osaa aina asettua toisen asemaan, miettiä tekojensa seurauksia tai tunnistaa omia tunteitaan.

Sen sijaa, että puhutaan kiusaajista, olisi minusta hyvä keskittyä siihen, miksi jonkin – oli se sitten lapsi tai aikuinen, somessa tai koulun käytävillä – on tarve aiheuttaa ympärilleen pahaa oloa. Miksi jonkin ihmisen itsetunto on niin heikko, että hän saa ilon toisen lyttäämisestä? Ja miksi pahan olon siirtäminen on niin paljon helpompaa kuin hyvän?

Olen itse kokenut, että minulla on aina ollut – kuten äitini sanoo – ”vähän liiankin tarkka oikeudentunto”. Se on tarkoittanut sitä, että minun omatuntoni ei ole antanut periksi vaikkapa kiusaamista tai valehtelua, ja tästä syystä esimerkiksi törppöilevän teinin elämä oli vähän hankalaa, kun kotiarestinkin uhalla minulle tuli pakottava tarve tunnustaa kaljakokeilut ja muut asiat, joista tiesi joutuvansa pannaan. Silti – tästä luonteenpiirteestä ja hyvästä kotikasvatuksesta huolimatta – muistan niitä hetkiä alakoulusta, kun jätimme tyttöporukassa useastikin jonkin tytöistä ulkopuolelle. Juoksimme karkuun tai teimme suunnitelmia ilman jotain kaveria, joka oli vielä edellispäivänä kaveri. Kun juttelimme tästä vanhan ala-astekaverini kanssa, tulimme siihen tulokseen, että kyllä me olimme tuon toiminnan valossa kiusaajia. Aiheutimme pahaa mieltä! Siitäkin huolimatta, että ei meillä ollut mitään yhtä kohdetta tai että edes tajua siitä, että tekisimme jotain väärää. Meistä se oli vain kaveriporukkadraamaa, jossa bestikset ja ex-bestikset vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Ei poista tekojemme kurjuutta, mutta emme edes silloin tajunneet, että kyse oli kiusaamisesta. Asioiden laita valkeni vasta, kun mietimme noita aikoja näin aikuisen aivoilla.

Nyt kun koulut taas alkavat, monen koulun iskulause on ”meillä ei kiusata”. Minusta se on hämmentävin iskulause ikinä, koska kiusaaminen ja kokemus kiusatuksi tulemisesta on niin henkilökohtainen. Se, mitä joku pitää kiusaamisena, toinen aidosti vaan unohtaa olankohautuksella. Se, mikä on kiusaamista, voi olla vaan lapsen avunhuuto.

Todellisuudessa lapset opettelevat tätä asiaa aivan samalla tavalla kuin vaikka kirjoittamista tai pyörällä polkemista. Erehdyksen kautta, koska sitähän kasvaminen on! Emmehän me nimitä sellaistakaan lasta vaikkapa lukutaidottomaksi, joka ei osaa vielä ekaluokan syksyllä lukea. Me tiedämme, että harjoittelu on vielä kesken. Samalla tavalla lapsen leimaaminen vaikkapa kiusaajaksi on aika kurjaa. Samalla tavalla ihmissuhde- ja tunnetaidoissa voi kehittyä, vaikka alku toisten lapsen kanssa toimimisessa olisikin ollut vaikeaa.

Voi kun voisi kasvattaa sellaisen sukupolven, jonka itsetunto olisi niin hyvä, että he eivät kokisi iloa toisen surusta. Voi kun kodeissa ja kouluissa olisi niin paljon resursseja, että pahaa oloa ei tarvitsisi purkaa kiusaamiseen, vaan se huomattaisiin aikaisemmin. Ja voi kun keskustelua toisten kohtelemisesta käytäisiin niin paljon, ettei yhtäkään vahinkokiusaamista enää tapahtuisi.

Kiitos Emilialle siitä, että nostit asian esille minusta täydelliseen aikaan. Nyt on taas hyvä – vähän ennen syksyn kerhoryhmien ja koulun alkamista – jutella noiden pienten palluroiden kanssa siitä, miten toisia ihmisiä otetaan huomioon…ja toivotaan, että edes joillekin asia jäisi myös päähän. Koska mikään ei ole parempi oppi kuin vertaisryhmän hyvä käytös!

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

Inspiraatio: Mutsis on / Miten kiusaajia ei kasvateta?