Toistuva kaapistatulo ottaa joskus päähän. Hetero-oletus on edelleen yhteiskunnassa hyvin vahva, vaikka pientä edistymistä on ehkä havaittavissa. Jokusen kerran jaksaa selittää, että ”ei kun mun kumppani on nainen”, mutta toistuessaan se alkaa vähän puuduttaa. Aina on kuitenkin takaraivossa pieni stressi, että mitähän kuulija uutisesta ajattelee.

Mitä nyt sitten enää oikein uskaltaa sanoa, kun ”mitään ei saa enää sanoa”?

Mitä nyt sitten enää oikein uskaltaa sanoa, kun ”mitään ei saa enää sanoa”? Uskaltaako kenellekään puhua mitään, ettei vähemmistön edustaja vedä hernettä nenään? Entä jos käyttää vääriä termejä ja vahingossa loukkaa?

Ei kaikkien tarvitse osata Setan sateenkaarisanastoa ulkoa. Siihen kannattaa toki tutustua, jos haluaa sivistää itseään ja päivittää tietojaan. Arjessa hyvä tahto, avoin mieli ja halu oppia uutta riittävät kuitenkin pitkälle. Hahmottelin muutaman yleispätevän vinkin ihan kaikkien ihmisten kohtaamiseen:

1) Älä oleta

Seksuaalinen suuntautuminen ei näy päälle päin. Sitä ei voi päätellä ulkonäöstä tai edes suhdestatuksesta. Heterosuhteessa elävät eivät välttämättä ole heteroita. Naisparin osapuolet eivät välttämättä ole lesboja. Jos menneisyydessä on suhteita useamman eri sukupuolen edustajiin, ei ihminen silti välttämättä ole esimerkiksi bi tai pan. Myöskään sukupuolta ei näe päältä, ei edes genitaaleista (eivätkä ne btw kuulu sinulle).

On ymmärrettävää, että aina ei tule ajatelleeksi kaikkea. Seksuaaliterveyden ammattilaiselta voisi ehkä kuitenkin odottaa hieman enemmän tahdikkuutta kuin maallikolta. Harmikseni kohtasin kuitenkin gynekologikäynnilläni lukuisia oletuksia. Minulta kysyttiin esimerkiksi, että tuleeko yhdynnässä verta. Jossain kysymyksessä mainittiin ”sinun miehesi”. En ollut sanallakaan maininnut, että minulla ylipäätään on kumppani. Jostain syystä gynekologi siis oletti, että minulla on kumppani, kumppani on mies, hänellä on penis, meillä on seksiä ja nimenomaan (penis-vagina-)yhdyntää. Huh.

Miksi edellä kuvattu tilanne sitten on niin kauhean vaarallinen? Eikö voi vain korjata, että kumppani on nainen tai että ei ole ollut yhdyntöjä viime aikoina tai että lasketaanko dildon käyttö yhdynnäksi? Jos on jo pienestä asti kuullut uteluja ”poikaystävistä” ja koko yhteiskunta toitottaa silkalla olemassaolollaan heteronormatiivisuutta, yksilöön piirtyy helposti vääränlaisuuden kokemus ja häpeä. Tällaiset näennäisen pienet teot ja sanat aiheuttavat jatkuvasti toistuessaan vähemmistöstressiä. Enkä puhu tässä edes mistään seksuaalivähemmistöjen haukkumisesta tai muusta selkeästi ikävästä kohtelusta vaan ihan vaikka siitä, kun uudessa työpaikassa smalltalkataan uudelle naisoletetulle työntekijälle, että onkos sulla miestä.

2) Kysy, jos et tiedä

Kerro, että että haluat jutella etkä tahdo loukata, mutta olet epävarma käytätkö oikeita sanoja. On parempi puhua vaikka vähän haparoiden kuin vaieta kokonaan. Loukkaavana koettujen termienkin korjaaminen on paljon kivempaa, jos toisella on vastaanottavainen mieli.

3) Usko mitä sinulle kerrotaan, please

Jos joku kertoo olevansa homo, aseksuaali, transsukupuolinen tai mitä muuta tahansa, älä hyvä ihminen kyseenalaista tai väheksy sitä. Kukaan ei huvikseen kertoile tämmöisiä juttuja. Usein niitä on mietitty jopa vuosia ja kerätty rohkeutta tulla näkyväksi. Kunnioita toisen kokemusta ja ota se tosissaan. Kuuntele, kysy, opi.

Älä rupea lohduttelemaan, että ”eihän sitä nyt tarvi kuitenkaan ihan nainen olla, että kyllä mieskin saa olla feminiininen”. Älä kyseenalaista, että ”olihan sinulla nuorena suhteita myös miehiin/naisiin” tai ”ehkä tuo on vain joku vaihe”. Sano mieluummin vaikka: ”OK, asia selvä. Kerro lisää, jos tahdot!”

Ps. Kukaan ei ole täydellinen, eivät edes komeroprinsessat (Xena tunnusti äskettäin yhden synneistään). Ehkä riittää, että asian tiedostaa, osaa edes kriittisimmillä hetkillä pitää suunsa kiinni ja pyytää anteeksi pahimpia aivopieruja.

Teksti Leia, kuva LinkedIn Sales Solutions/  Unsplash