Ajattelin kirjoittaa vähän kaapistatulemisesta. Siitä aiheesta, joka esitellään mediassa helposti jotenkin sensaatiomaisesti. Monesti kaapistatulotarinoissa mainitaan tilanne, jossa ihminen kertoi ensimmäisen kerran tai tärkeille läheisille seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuulumisestaan. Tuntuu, että moni aihetta tuntematon jotenkin ajattelee, että se oli sitten siinä. Kerroit äidille ja isälle sunnuntaipäivällisellä, hyvä hyvä, jatka elämää.

Ymmärsinkö oikein, että sinulla on romanttinen suhde naiseen?

No, kyllä sitä elämää jatketaankin, tietysti, mutta kaapistatulo on luultavasti ikuinen prosessi. Aina kun tapaa uusia ihmisiä, he olettavat, että ellen ole sinkku, minulla on miesystävä. Kun käy lääkärissä ja suhde naisen kanssa tulee puheeksi, niiden ensimmäinen kysymys on että niin, siis tarkoitat romanttista suhdetta. Joissakin harvoissa tilanteissa sukupuolella saattaa olla merkitystä, mutta ihan vaikka raskauden ehkäisystä voi kysyä ”onko sinulla tarvetta ehkäisyyn?””Käytätkö esimerkiksi e-pillereitä?” ilman että siihen tarvitsee sotkea kumppanin sukupuolta. Minä söin aikoinani pillereitä todella epäsäännöllisen kierron takia ilman mitään suunnitelmia harrastaa seksiä, paitsi nyt toki itseni kanssa. 😀

Oletpa rohkea, kun kerrot!

No enkä ole. Minä vain haluan, että tiedätte alusta alkaen, kenen kanssa olen, ettei minulle tule kynnystä myöhemmin paljastaa asiaa. Minun arkeani on se, että olen samaa sukupuolta olevan kanssa. Samaan arkeen kuuluvat myös jatkuvat hetero-oletukset. Kertominen on myös pieni testi uuden tuttavuuden suhteen. Jos reaktio on negatiivinen (näitä ei onneksi ole ollut äitiä lukuunottamatta, mutta se on ihan oma juttunsa), tiedän, ettei kyseisen ihmisen kanssa kannata olla kauheasti tekemisissä ellei ole ihan pakko. Toinen vaihtoehto on, että kuulija hämmentyy, koska ei osannut todellakaan ajatella moista vaihtoehtoa. Sulateltuaan aihetta Leian olemassaolo onkin hänelle ihan neutraali asia. Mutta toki tämäkin aiheuttaa kuormitusta minulle.

Turvallisuus ennen kaikkea

Siis tottakai kertominen jännittää välillä. Kun muutenkin joskus arastelen tuoda esiin valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä, kun en tunne oloani turvalliseksi.  Yhteen tapaamiseen olen jättänyt menemättä, koska tiesin entuudestaan yhden osallistujan suhtautuvan jotenkin  huvittuneen väheksyvästi ainakin sukupuolivähemmistöihin. En uskaltanut edes kutsujalle kertoa todellista syytä, vaikka muuten olen ollut hänelle avoin suhteestani ja kokenut hyväksyntää. Tämä tilanne on jäänyt vaivaamaan vähän, koska periaatteisiini kuuluu olla suora ja rehellinen.

Turvallisuus on muutakin kuin uskallusta mennä puiston läpi ilman pelkoa tulla hakatuksi tai raiskatuksi. Se on luottamusta siihen, että saan olla mikä olen ja tulen kohdelluksi asiallisesti. Minua ei väheksytä, minun päälleni ei puhuta, minun arvojani ei kritisoida, niille ei naureta tai kyseenalaisteta. Puhutaan turvallisen tilan periaatteista, joita monet tapahtumajärjestäjät ovat hiljalleen ottaneet käyttöönsä. Samoissa tilaisuuksissa on häirintäyhdyshenkilö, jolla on koulutusta puuttua tällaisiin tilanteisiin.

On jotenkin surullista että tällaisia pitää miettiä erikseen. Miksei erilaisuuden kunnioittaminen ole oletus? Tämä koskee tietysti kaikenlaisia vähemmistöjä, ei vain queer-porukkaa. Ja sitten soturiprinsessa minussa herää ja kaivaa esiin miekkansa. Maailma ei muutu, jos muutosta ei vaadita. Ei riitä, että homoille annetaan vaikkapa lupa mennä naimisiin. Naimaluvan lisäksi pitäisi luoda ne puitteet, missä homohäät eivät hetkauta enää ketään.

Teksti Xena, kuva Jan Tinneberg/ Unsplash