Perjantaina aamuvuoro töissä tuntui aivan liian hyvältä, kaikki sujui paremmin kuin minään muuna päivänä on sujunut. Mietin vaan, mikä tässä on takana ja mitä tapahtuu. Ei tapahtunut mitään, lähdin hymyssä suin vähän aiemmin töistä, että ehdin yhden rakkaan karvajalan viedä kastraatioon. Jännitti miten menee. Ihana eläinlääkäri antoi mun seurata leikkausta koko ajan, sain avustaa ja jännitys katosi, kun sai olla osallisena siinä. Juteltiin koko puolitoista tuntia. Miten olisinkaan kotona kärsinyt tuona aikana!

Leikkaus sujui hyvin ja koira heräsi nopeasti herätepiikin jälkeen. Odotan helpottuuko elämä, kun ei hormoonit vie pojan koko huomiota enää. Aika näyttää, nyt saa rauhassa toipua.

Lauantaille olin suunnitellut tyttöjen reissun match showhun. En nukkunut yöllä, taas JÄNNITIN. Niin, että vatsaa koski. Ekaa kertaa olin vielä ottamassa kaksi koiraa samalle reissulle, vaikka lähdin yksin matkaan. Mietin vaan onko tässä mitään järkeä. Ennen määränpäätä pysähdyin vielä huoltoasemalle vessaan ja olin niin ajatuksissani ”miten käy” ”mitä tapahtuu” ”apua”, että ulos kiirehtiessäni juoksin vielä kokonaisen jalkapallojoukkueen syliin, joka linja-autosta käveli sisälle päin. En osannut edes pahoitella törmäystäni. Hämmentyneenä kävelin autolle ja pääsi jo naurukin.

​Perillä olikin serkkuni lapsineen samaan aikaan, enkä ollutkaan enää yksin. Mun tyttöjen kehät oli tietysti eri päissä näyttelyaluetta, vaikkei se suuren suuri ollutkaan. Ja samaan aikaan. En edes ihan kunnolla muista mitä siellä tapahtui, kun vaihdoin vain koiraa ja yritin pysyä kärryillä mihin kehään pitää mennä kenenkin kanssa. Onneksi sain apua koirien pitämisessä, niin sain itse keskittyä sekoilemaan. Sitä mun näyttelyreissut on, sekoilua. 

​Onnistunut reissu lopulta. Pentu voitti Best In Shown ja toisen kanssa sain omat tavoitteeni täyteen, liikkui kauniisti ja muisti keskittyä muhun.

​Ja onneksi oli sitä apua, saatiin palkinnot kannettua autoon.

Sunnuntaina oli sama show. Ihan niin paljon ei enää jännittänyt, mutta nyt olin yksin. Pentu oli selvästi väsynyt lauantain touhuista ja tuijotti mua kehässä istuen ”äiti mä eilen seisoin niin nyt istun, okei”. Oon kuitenkin tosi ylpee pikkutytöstä, parhaansa yritti taaskin. Ison neidin kanssa onnistuminen, sain sen kauniisti seisomaan, mikä ei aiemmin oo oikein onnistunut. Hän kyllä autossa odottaessaan oli palkinnut itsekin itsensä ja syönyt herkut.

Tyytyväisenä lähdettiin kotiin päin.

Kotona vielä ruokin koko lauman ja mietin mitä tekisin, kun aurinkokin alkoi paistamaan. No, otin yhden ison neidin tarhasta, että nythän opetellaan autoon meno. Hän auton nähdessään heittää itsensä maahan eikä ole tulossa sinne. Muistan miten on 50kg painavaa koiraneitiä nostettu autoon kerran jos toisenkin, ei ihan helppoa, kun toinen makaa selällään maassa. Hetken nakeilla houkuttelin ja se hyppäs autoon. ITSE! MITÄ!? Koitin onneani ja kyllä, useaan kertaan se itse sinne autoon kiipes.

Itsensä voittaminen on jotain hienoa. Tekee, vaikka pelottaa. Ja vielä, kun onnistuu niin tulee kyllä ihan voittajaolo.