Tunnevuoristorataa

Vuoristorata, jossa ihmiset menevät pää alaspäin

Kuva CC / Priscilla Du Preez.

 

Ero on saanut mut läpikäymään tunteita laidasta laitaan.

On ollut paljon ikävää. Hetkiä joitä lääkitsisi vain J:n seura, juttuja joita ei kiinnosta kertoa kenellekään muulle. Ikävä parasta ystävääni, joka tiesi mikä minua ärsyttää ja naurattaa.

On ollut huumaavia vapauden hetkiä, jolloin olen itsevarmuutta hehkuen kävellyt kaduilla vastaantulijoille hymyillen. 

On ollut epävarmuutta. Ikävässä velloessani olen miettinyt miksi hitossa erosimmekaan. Olen koettanut muistella, mitä ihmettä oikeastaan tykkään arkisin edes tehdä. Olen unohtanut miten ollaan kotona yksin, miten tehdään itselleni ruokaa. 

On ollut epäuskoa siitä, että olen ihan tosissani sinkku ja en ole vastuussa tekemisistäni kenellekään. Saan kokata ruokaa välittämättä J:n allergioista, nukkua sillä puolella sänkyä kuin huvittaa. Kukaan ei kysele missä menen enkä voi soittaa J:lle, jos unohdan vara-avaimet kotiini.

On ollut onnen tunteita ja optimismia. Hetkellisesti kaikki on tuntunut maailman luonnollisemmalta, näin tämän kaiken pitikin mennä, miksen sitä aikaisemmin jo tajunnut. Ihan varmasti tuolla jossain on joku sopivampi ihminen, jota en vain ole vielä löytänyt.

On ollut ärsytystä siitä, että pitäisi käydä tyhjänpäiväisiä tutustumiskeskusteluja uusien ihmisten kanssa. 

On ollut pelkoa omasta seksuaalisuudestani. Jos miehen kanssa haikailin naisten perään, kaipaanko naisten kanssa sitten miehiä? Pystynkö ikinä olemaan suhteessa vain yhden ihmisen kanssa? Ellen, löydänkö ikinä ketään joka haluaisi asua kanssani ja jakaa arkea?

On ollut epäilyksiä omasta itsestäni. Pitäisikö pudottaa liikakilot, jotta olisin viehättävämpää treffiseuraa? 

On ollut lisää sitä ikävää. Vieroitusoireita, fyysisenä paineena tuntuvaa tarvetta soittaa toiselle. Tuntuu hullulta olla kommunikoimatta, kun on aiemmin jutellut toisen kanssa päivittäin. 

On surua siitä, että menetti niin upean ihmisen kuin J:n.

Suhteet Oma elämä

Itkemisestä ja ensimmäisistä eronjälkeisistä päivistä

christopher-campbell-30253-unsplash.jpg

Cry me a river. CC / Cristopher Campbell.

 

Mä en ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka selviäisivät tunnekuohuista itkemättä. Yleensä mun itkut on kuitenkin olleet jossain määrin hallittuja – vartti väsymysitkua stressaantuneena, riidan keskellä kyyneleitä joiden läpi voi keskustella. Mut ensimmäisinä eronjälkeisinä päivinä mun silmät tuntuivat menneen rikki. Mikä tahansa aikaansai kyyneleet ja kun ne kerran tulivat, niistä oli hankala päästä eroon.

 

11 omakätistä huomioita itkemisestä ja sen välttelystä:

  1. Uusi musiikki ei muistuta mistään vanhasta, eli ei saa myöskään itkemään.
  2. Paitsi jos se kertoo parisuhteista, eli parempi jos musiikissa ei ole sanoja. Jotain instrumentaalista siis.
  3. Paitsi jos instrumentaalinen on surullista, sekin alkaa itkettää. Jotain pirteämpää.
  4. Mutta ei mitään liian iloistakaan, koska alkaa vaan vituttaa.
  5. Itse asiassa koska kuitenkin vituttaa, raskaampi musiikki toimii jotenkuten.
  6. Myös ennen J:tä kuuntelemani teinivuosien musiikki toimii.
  7. Paitsi kunnes tajuan, että nääkin biisit oikeastaan kertovat meistä ja näistä tunteista joita käyn läpi.
  8. Ehkä sittenkin äänikirja ois parempi idea kuin musiikki?
  9. Paitsi ettei siihenkään jaksa keskittyä.
  10. Töihin upottautuminen toimii hetkittäin, ainakin jos niitä tekee muiden seurassa.
  11. Paitsi, jos joku kysyy empaattisesti mitä kuuluu. Silloin mikään ei toimi. Kyyneleet alkavat valua vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä.

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus