Kuva CC / Priscilla Du Preez.

Ero on saanut mut läpikäymään tunteita laidasta laitaan.

On ollut paljon ikävää. Hetkiä joitä lääkitsisi vain J:n seura, juttuja joita ei kiinnosta kertoa kenellekään muulle. Ikävä parasta ystävääni, joka tiesi mikä minua ärsyttää ja naurattaa.

On ollut huumaavia vapauden hetkiä, jolloin olen itsevarmuutta hehkuen kävellyt kaduilla vastaantulijoille hymyillen. 

On ollut epävarmuutta. Ikävässä velloessani olen miettinyt miksi hitossa erosimmekaan. Olen koettanut muistella, mitä ihmettä oikeastaan tykkään arkisin edes tehdä. Olen unohtanut miten ollaan kotona yksin, miten tehdään itselleni ruokaa. 

On ollut epäuskoa siitä, että olen ihan tosissani sinkku ja en ole vastuussa tekemisistäni kenellekään. Saan kokata ruokaa välittämättä J:n allergioista, nukkua sillä puolella sänkyä kuin huvittaa. Kukaan ei kysele missä menen enkä voi soittaa J:lle, jos unohdan vara-avaimet kotiini.

On ollut onnen tunteita ja optimismia. Hetkellisesti kaikki on tuntunut maailman luonnollisemmalta, näin tämän kaiken pitikin mennä, miksen sitä aikaisemmin jo tajunnut. Ihan varmasti tuolla jossain on joku sopivampi ihminen, jota en vain ole vielä löytänyt.

On ollut ärsytystä siitä, että pitäisi käydä tyhjänpäiväisiä tutustumiskeskusteluja uusien ihmisten kanssa. 

On ollut pelkoa omasta seksuaalisuudestani. Jos miehen kanssa haikailin naisten perään, kaipaanko naisten kanssa sitten miehiä? Pystynkö ikinä olemaan suhteessa vain yhden ihmisen kanssa? Ellen, löydänkö ikinä ketään joka haluaisi asua kanssani ja jakaa arkea?

On ollut epäilyksiä omasta itsestäni. Pitäisikö pudottaa liikakilot, jotta olisin viehättävämpää treffiseuraa? 

On ollut lisää sitä ikävää. Vieroitusoireita, fyysisenä paineena tuntuvaa tarvetta soittaa toiselle. Tuntuu hullulta olla kommunikoimatta, kun on aiemmin jutellut toisen kanssa päivittäin. 

On surua siitä, että menetti niin upean ihmisen kuin J:n.