Itkemisestä ja ensimmäisistä eronjälkeisistä päivistä
Cry me a river. CC / Cristopher Campbell.
Mä en ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka selviäisivät tunnekuohuista itkemättä. Yleensä mun itkut on kuitenkin olleet jossain määrin hallittuja – vartti väsymysitkua stressaantuneena, riidan keskellä kyyneleitä joiden läpi voi keskustella. Mut ensimmäisinä eronjälkeisinä päivinä mun silmät tuntuivat menneen rikki. Mikä tahansa aikaansai kyyneleet ja kun ne kerran tulivat, niistä oli hankala päästä eroon.
11 omakätistä huomioita itkemisestä ja sen välttelystä:
- Uusi musiikki ei muistuta mistään vanhasta, eli ei saa myöskään itkemään.
- Paitsi jos se kertoo parisuhteista, eli parempi jos musiikissa ei ole sanoja. Jotain instrumentaalista siis.
- Paitsi jos instrumentaalinen on surullista, sekin alkaa itkettää. Jotain pirteämpää.
- Mutta ei mitään liian iloistakaan, koska alkaa vaan vituttaa.
- Itse asiassa koska kuitenkin vituttaa, raskaampi musiikki toimii jotenkuten.
- Myös ennen J:tä kuuntelemani teinivuosien musiikki toimii.
- Paitsi kunnes tajuan, että nääkin biisit oikeastaan kertovat meistä ja näistä tunteista joita käyn läpi.
- Ehkä sittenkin äänikirja ois parempi idea kuin musiikki?
- Paitsi ettei siihenkään jaksa keskittyä.
- Töihin upottautuminen toimii hetkittäin, ainakin jos niitä tekee muiden seurassa.
- Paitsi, jos joku kysyy empaattisesti mitä kuuluu. Silloin mikään ei toimi. Kyyneleet alkavat valua vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä.