Siinä se on. Minun tietokoneeni.

Jos totta puhutaan, vain yksi monista, sillä olen monogaminen ainoastaan liitossani Korkokenkään. Tietotekniikan suhteen taas olen kyltymätön rietastelija, joka lentää alustasta toiseen, imien binäärimettä niin Androidista, Windowsista, Windows Phonesta kuin nykyisellään (hieman nyrpistellen) iOSin suljetusta kukastakin.  Ahnas keräilijä joka haalii aarteita, ei Sulo Vilénin ”ostin kun halvalla sain”-hengessä, vaan pikemminkin ”jos Luottokunta suo”- toiveen siivittämänä. Vuoraan digihurmoksessa vaimoni minulle osoittamaa luolaa esineillä, joiden jokaisen sisältä löytyy vähintäänkin yksi piirilevy ja joiden kelmeät ledit luovat valoa kesät-talvet sälekaihtimien peittämään onkalooni.

Elämäni jokainen hetki on tietotekniikan sävyttämää: työnteko, harrastukset, vapaa-aika. Kuntosalillakin on sarjojen välissä pakko tarkistaa älypuhelimesta, josko johonkin softaan olisi edellisen liikkeen aikana tullut päivityksiä ja kannattaisiko jo lähteä kotiin se asentamaan. 

Olen nörtti.

Tai paremminkin; olen teknologia-addikti.

Minua ei nimittäin kiinnosta koodaaminen. En osaa tehdä miljoonia myyviä pelejä tai hyötysovelluksia. Osaan kasata tietokoneita, asentaa ohjelmistoja ja masentaa kanssaihmisiäni arvostelemalla heidän ylinhinnoitellun markettiläppärinsä edellisen sukupolven prosessorin tehottomuutta ja muistin vähyyttä. 

Olen ennenkaikkea tietotekniikan hyödyntäjä. Ilahdun suunnattomasti kun saan digitalisoitua jälleen jonkun uuden aspektin elämässäni, ja kuten todettua, tämä teknologinen sateenvarjo kattaakin jo lähes kaiken elämässäni. Vahvimmin se kuitenkin hallitsee sosiaalista elämääni. Se on nimittäin siirtynyt lähes täydellisesti verkkoon.

Työni puolesta tapaan ihmisiä suht´ runsaasti, joten hallitsen vielä analogisen kohtaamisenkin kiemurat vähintäänkin auttavasti, mutta ne sosiaaliset tilanteet joihin tietoisesti hakeudun tapahtuvat lähes yksinomaan verkossa. Ympäristönä on silloin yleensä jokin verkossa pelattava peli ja kommunikaatiovälineenä puheyhteys. Minulla on tiivis ystäväpiiri, joiden kanssa vietän aikaa joka ilta, yleensä pikkutunneille asti.

En tapaa ystäviäni kahviloissa kasvotusten, en käy kaljalla, en lenkillä. Minä kirmaan taistelutantereelta toiselle, lentokoneesta, panssarivaunuun kautta avaruusalukseen, futuristisesta dystopiasta keskiaikafantasian taikamaahan. Samalla keskustellen siitä, kuinka Fordin alusta pitäisi massata, peltikatto maalata ja kuinka vaimojen kuukautiskierto vaikuttaa perheiden henkiseen hyvinvointiin.

Aikuisena miehenä olisin huolestunut tilastani, ellen tietäsi, että meitä on monta.

Olen silti ehkä vähän huolestunut.

– Villasukka