Koska elämää ei voi aikatauluttaa

Olen tavoitteellinen ihminen. Jo nuoresta asti minulla on ollut selvä suunnitelma.

Menesty työelämässä. Hanki oma asunto. Mene naimisiin. Perusta perhe.

Alusta asti minulla on ollut myös aikataulu. Viimeisen palasen tulee olla kohdallaan ennen kuin täytän 30 vuotta.

Vaja viisi vuotta sitten tapasin mieheni. Sen miehen, jonka lähes hetkessä tiesin olevan mahdollisten lasteni isä. En halunut kuitenkaan sotkea aikatauluni järjestystä, joten palasin hormoniehkäisyyn, josta vain vajaa vuosi aiemmin olin luopunut. Olin vasta valmistunut ja saanut ensimmäisen vakinaisen työpaikkani. Minulla oli oma henkinen aikajanani, jota valaisin kohta kohdalta miehelleni.

Viime kesänä häidemme aikaan itselleni asettamat vaatimukset olivat täyttyneet. Olin urani näkökulmasta siinä pisteessä, että lapsen hankinta olisi hyväksyttävää. Oli omistusasunto ja se unelmien sormus vasemmassa nimettömässä. Ajattelin, että raskaudun heti, kun jätän ehkäisyn pois. Viilasimme vielä asumiskuvioita: mielikuvissamme elävä vauva tarvitsi lisähuoneen. Vasta muuttolaatikoiden ollessa uudessa osoitteessa saatoimme antaa lapselle mahdollisuuden. Naiseksi, jolla on tunnetusti monta rautaa tulessa, toimin todella lokeromaisesti.

Voin kertoa, että nyt puolta vuotta muuton jälkeen kyllä huvittaa oma järjen juoksu. En tietenkään raskautunut heti! Otin teinivuosien valistuksen kirjaimellisesti. Enpä olisi uskonut, että raskaaksi tulemisen sijaan pelkäisin joskus lapsettomuutta. Hätää meillä ei vielä ole: olen 29-vuotias, ja vauvakuumeisten ajanlaskun mukaan elämme vasta yrityskiertoa 6. Siitä huolimatta pelko lapsettomuudesta on muuttanut alitajuntaani. Tuo pelko hallitsee elämäämme. Tikutan ovulaatiota. Tarkkailen kehoani ensin ovulaation toivossa, sitten raskauden toivossa. Saan itkupotkuraivareita antaessani pelolle vallan. Mies-raukka..

Opettelen nöyryyttä luonnon järjestelmän edessä. Koitan hyväksyä, ettei elämää voi aikatauluttaa.