Kuka minä olen?
Olen kohta vuoden ajan puhutellut itseäni äitinä. Mutta mitä olin ennen, ja mitä muuta olen nyt kuin äiti?
Ennen olin:
- urheilullinen=pidin itsestäni huolta
- seksipeto
- aina menossa elukoiden kanssa
- onnellinen pääsääntöisesti?
- työpainoitteinen
- stressaantunut aika ajoin
- kihloissa pitkäaikaisen miesystäväni kanssa
- ahkera siivoamaan kotia
- hyvä palkkainen
- epävarma
Nykyään olen:
- no se nainen, joka kokkaa, siivoaa, valvoo, hoitaa lasta, pyykkää 24/7
- pääsääntöisesti ärtynyt, hetkellisesti täysin onnellinen
- väsynyt
- naimisissa sen samaisen miehen kanssa
- yritän jaksaa urheilla
- välillä melko nuutunut ja rähjäinen
- sisäinen seksipeto
- alipalkattu rahallisesti, mutta henkistä ja sielurikasta palkkaa saan rutkasti lapsen kehitystä seuratessa
- yritteliäs löytämään sen sisäisen naiseni, joka on hautautunut äitiyden alle
- epävarma edelleen, vielä pahempi lapsen kanssa, ”apua, olenko hyvä äiti!”
Niin, me kaikki äidit ollaan lähtökohtaisesti kuitenkin niitä naisia, joilla on/on ollut erilaisia harrastuksia, ja yleensähän siinä käy niin, ettei niille enää ole aikaa tai energiaa lapsen tultua. Mutta onko sitä pakko ollakaan, eikö sitä ole ihan lupa heittäytyä äitiyteen hetkeksi? Lapsen syntymä on jumalattoman iso tapahtuma naisen vartalolle, ja minäkin olin niin tyhmä, etten osannut sitä arvostaa raskaana ollessa. Olisi pitänyt ajatella: ”vau mihin minun keho pystyy! siellä kasvaa pieni ihme masussa”, vaan minä ajattelinkin vain ”ääk, järkyttävää, 15kg painoa tullut, mun housut ei mahu, voi ei kaikki kattoo mua”. Loppu ajasta ajatukset alkoikin olla jo myönteisemmät raskauteen, mutta siinä vaiheessa alkoivat jo kivut kiusata, niin että se seesteinen tunne katosi. Oli enää vain yksi ajatus :”pihalle sieltä!”
Mutta mitä lähemmäs synnytystä mentiin, tuli tavallaan kaksijakoinen olo: olisin halunnut pienokaisen pitää vielä hetken masussa asumassa, ja toisaalta halusin jo tavata, nähdä kuka minun kylkiluitani potki ja painoi alamahaani, ja kuka yritti potkia mahalaukun tyhjäksi juuri kun olin syömässä. Kuka se ihana pieni terrori oikein oli.. Silti halusin pitää sen vielä ihan minun omanani, vain minun mahassani, ilman että kukaan näki, vain minä tunsin sen pienokaisen elämän..
Kuinka eri tavalla maailma näyttäytyykään synnytyksen ja lapsen kasvun seuraamisen jälkeen.. Minä hyppäsin suuren suuriin äiti-kenkiin, ja se tapahtui luontevasti, en stressannut, en pelännyt, annoin vain mennä. Kuten ystäväni oli sanonutkin ; sinä vain osaat sen, se tulee luonnostaan. Ja niin se tuli.
Että aika ylpeä äiti täällä sittenkin on, naisen vartalossa, ja epävarman ihmisen mielessä..
