Tuossa yhtenä päivänä oli jumalaton vidudus päällänsä, jotain etsin kiihkeästi ja samalla tietenkin alkoi kaikki ärsyttää, kodin sotku, tiskit, pojan huuto, isännän mulkoilu..
Ja silloin tuumasin ”ollapa elämä yhtä helppoa ja auvoisaa kuin lapsilla, että hyppiä vaan huolettomana tuossa kiikussa poinkipoinkipoing ” (ja hypin ite samalla).. Ja tiedättekö mitä? Aloin nauraa niin maan mielettömästi! Se vidudus loppu siihen! 😀
Kuinka tällainen blogi nyt sitten aloitetaan? Sitä olen miettinyt jo useamman päivän. Kirjoittaminen ei sinänsä ole ongelma, mutta tekstiä kulkee päässä niin paljon, etten ehdi sitä tuoda julki, kun se jo katoaa. Joskus yläasteella tarinaa kirjoittaessa huomasi sanoja uupuvan väleistä, olin ajatellut tarinaa nopeammin kuin sormeni olivat saaneet tekstiä aikaiseksi. Nyt on vähän sama homma. Tosin tökähtelen vähän väliä miettimään, pysynkö aiheessa vai katoanko sivuraiteille. Vähän kuten elämässä yleensäkin..
Aloitan nyt kuitenkin kertomalla, että olen kosketusarka ihminen. Seinäkukkanen, jota on vähän vaikea lähestyä ja jolla on niin paksu suojamuuri, että harva lähtee sitä ylittämään. Ja voin sanoa, että elämä on joskus ollut yksinäistä ja harmittavaa, koska en pääse edes itse sieltä muurin takaa pois. Se kiusaa minua aina, enkä saa sitä purettua pois. Vain harvojen läheisten ihmisten kanssa olen todella avoin ja se mitä oikeasti olen; hauska, huumorintajuinen, suulas ja rempseä. Kaikkea muuta kuin suojamuurini antaa ymmärtää.
Miksi sitten olen rakentanut suojamuurin? En oikeastaan tiedä, ehkä lapsuusajan vaikeat muistot ovat pakottaneet kääntymään sisään ja sulkemaan ulkomaailman, kun tilanne menee out of my hands. Ehkä se on minun tapa suojautua, vaikka sen hinnalla jäisin sitten paitsi kaikesta jännästä. Ehkä myös siksi, että olen järjettömän kriittinen itselleni. En anna anteeksi pieniäkään tekoja ja syyllistän itseäni viimeiseen asti. Inhottavaa, ja tästä tietoisesti pyrin kitkeytymään irti. Mutta välillä se saa vallan ja vie minut mukanaan mustempien pilvien alle, kunnes yhtäkkiä joku/jokin herättää huomioni, ja huomaan olleeni taas ”hölmö”. En osaa myöskään nauraa kovin herkästi itselleni, en halua tulla nolatuksi. Vaikka ajattelen, että itselle nauraminen on tervettä, en vain kykene siihen itse kovin usein.
Mutta tänään on taas helpompi päivä, olen nauranut ja iloinnut poikani edesottamuksia, ja saanut olla rauhassa kotona ilman muurin aiheuttamaa rasitusta. Katsotaan mitä huominen tuo tullessaan, lähden kyllä nyt nimittäin takaisin ulos touhuamaan, rakastan tuulta!
