Koli 💚

                                

Koli, tuo lumoava Suomen kansallismaisema, aina yhtä sykähdyttävä. 347 metriä korkea Ukko-Kolin maisema on tuttu postikorteista, paikka tunnetaan myös Sibeliuksen, Järnefeltin ja monen muun taiteilijan inspiraation lähteenä. Pielisen rannalla, kalliolohkareiden päällä ja jylhien vaarojen korkeuksissa maisemaa ihaillessa omat pienet murheet katoavat ja mieli virkistyy hetkessä, aikamoinen mielen meditaatiopaikka, sanoisin.

Sain viettää mukavan äitienpäivän vanhempien seurassa täällä Itä-Suomessa Kolin upeista maisemista nauttien ja hirsimökin tunnelmassa rentoutuen. Olen käynyt Kolilla ainakin kerran aikaisemmin, silloin olimme matkassa asuntoautolla, aikaa tuosta on kulunut lähes 15-vuotta. Tuolloin oli talvi ja mieleen on jäänyt tykkyluminen metsä, korkeat hanget ja Kolin huikea maisema. Huipulle pääsi silloin kiskohissillä. Tällä kertaa hissi oli pois käytöstä koronatilanteesta johtuen, mutta ylös pääsi hyvin autolla ja matka Ukko-Kolin huipulle taittui kävellen. Reitti oli osin jään ja lumen peitossa, kevätaurinko oli tehnyt tehtävänsä ja kallionkielekkeet olivat osittain sulaneet, paikoitellen oli liukasta. Kiipeäminen liukkaita rappusia ja sulanutta polkua pitkin oli kuitenkin kaiken sen vaivan arvoista…

Perillä Ukko-Kolin kallioilla avartui näkymä Pielisen, ikiaikaisten metsien ja lähes 20 kilometria pitkän harjun yli. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että miljoonia vuosia sitten Kolin paikalla oli lähes Himalajan korkuinen vuoristo, jääkausi ja vuosituhansia kestänyt rapautuminen ovat silottaneet sen nykyiseen muotoon. Ukko-Kolin kiven päällä avaraa näkymää ihaillessa voi siis ajatella kävelevänsä jääkauden pyöristämällä maaperällä.

   

Kolin kansallispuistoa kierrettyämme jatkoimme matkaa Kolin kylän halki, Kolin piensatamaan. Joimme laiturin ääressä kahvit. Eväsleivät olivat jääneet mökin jääkaappiin, mutta dominokeksit ja kahvi maistuivat erityisen hyvältä viilenevässä kevätillassa.

           

Mökin parvella hyvin nukuttujen unien jälkeen aamukahvia keitellessä pohdin, miten lokoisaa olisi herätä joka aamu tällaisestä hirsimökistä ja katsella aamupalaa laittaessa suoraan ikkunasta mäntymetsään. Ehkä se ihanuus hieman laimentuisi, jos järvinäkymästä ja metsiköstä tulisi jokapäiväistä? Vai kiintyisikö metsään ja järveen päivä päivältä yhä enemmän? Ainakin viikonlopun verran annos luontoa ja järvinäkymää teki älyttömän hyvää.