Koli, tuo lumoava Suomen kansallismaisema, aina yhtä sykähdyttävä. 347 metriä korkea Ukko-Kolin maisema on tuttu postikorteista, paikka tunnetaan myös Sibeliuksen, Järnefeltin ja monen muun taiteilijan inspiraation lähteenä. Pielisen rannalla, kalliolohkareiden päällä ja jylhien vaarojen korkeuksissa maisemaa ihaillessa omat pienet murheet katoavat ja mieli virkistyy hetkessä, aikamoinen mielen meditaatiopaikka, sanoisin.

Sain viettää mukavan äitienpäivän vanhempien seurassa täällä Itä-Suomessa Kolin upeista maisemista nauttien ja hirsimökin tunnelmassa rentoutuen. Olen käynyt Kolilla ainakin kerran aikaisemmin, silloin olimme matkassa asuntoautolla, aikaa tuosta on kulunut lähes 15-vuotta. Tuolloin oli talvi ja mieleen on jäänyt tykkyluminen metsä, korkeat hanget ja Kolin huikea maisema. Huipulle pääsi silloin kiskohissillä. Tällä kertaa hissi oli pois käytöstä koronatilanteesta johtuen, mutta ylös pääsi hyvin autolla ja matka Ukko-Kolin huipulle taittui kävellen. Reitti oli osin jään ja lumen peitossa, kevätaurinko oli tehnyt tehtävänsä ja kallionkielekkeet olivat osittain sulaneet, paikoitellen oli liukasta. Kiipeäminen liukkaita rappusia ja sulanutta polkua pitkin oli kuitenkin kaiken sen vaivan arvoista…

Perillä Ukko-Kolin kallioilla avartui näkymä Pielisen, ikiaikaisten metsien ja lähes 20 kilometria pitkän harjun yli. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että miljoonia vuosia sitten Kolin paikalla oli lähes Himalajan korkuinen vuoristo, jääkausi ja vuosituhansia kestänyt rapautuminen ovat silottaneet sen nykyiseen muotoon. Ukko-Kolin kiven päällä avaraa näkymää ihaillessa voi siis ajatella kävelevänsä jääkauden pyöristämällä maaperällä.

Kolin kansallispuistoa kierrettyämme jatkoimme matkaa Kolin kylän halki, Kolin piensatamaan. Joimme laiturin ääressä kahvit. Eväsleivät olivat jääneet mökin jääkaappiin, mutta dominokeksit ja kahvi maistuivat erityisen hyvältä viilenevässä kevätillassa.

Mökin parvella hyvin nukuttujen unien jälkeen aamukahvia keitellessä pohdin, miten lokoisaa olisi herätä joka aamu tällaisestä hirsimökistä ja katsella aamupalaa laittaessa suoraan ikkunasta mäntymetsään. Ehkä se ihanuus hieman laimentuisi, jos järvinäkymästä ja metsiköstä tulisi jokapäiväistä? Vai kiintyisikö metsään ja järveen päivä päivältä yhä enemmän? Ainakin viikonlopun verran annos luontoa ja järvinäkymää teki älyttömän hyvää.

Ensimmäiseksi retkipaikaksi uudessa kotikaupungissa valikoitui Kuhasalo, joka tunnetaan myös Kukkosensaarena, saarta ovat hallinneet nimensä mukaisesti Kukkoset 1900-luvun alkuun saakka.

Mieheni lomaviikon ja minun kesälomani ansiosta pääsimme lähtemään päiväretkelle keskellä viikkoa päiväsaikaan. Vapaapäivät keskellä viikkoa päivätyötä tekeville tarjoavat kyllä harvinaisia hetkiä 🤍. Pakkasimme päiväretkireppuun ruisleivät, raakamakkarat ja termarillisen kahvia, polkaisimme fillareilla hiekkatietä pitkin luontopolun alkupäähän. Kuhasaloa voisi melkein sanoa meidän lähimetsäksemme, sillä se sijaitsee lyhyen pyörämatkan päässä kotoa.

Kuhasalo tuntuu yhtaikaa saarelta ja metsältä. Havupuiden tuoksu, kumpuileva sammalmatto, mäntyjen välistä kimmeltävä vesistö sai hetkessä pulssin laskemaan. Kuhasalo on entinen saari Pyhäselällä Pielisjoen suulla, saaresta on tullut niemi maan nousun vuoksi. Kiersimme vesistön vieressä kiertävää luontopolku. Rantaa katsoessamme oli helppo kuvitella paikkaa entiseksi saareksi. Pyhäselän rantaa myötäilevä reitti tuntui ihan kuin astelisi saaristomaisemassa. Äärettömiin jatkuva järvi oli kuin meri, ja tuulessa suhisevat kaislikot ja taivaalla kirkuvat lokit saivat aikaan merellisen tunnelman. Rantaa kiertävän luontoreitin varrella oli useita nuotiopaikkoja.  Löysimme veden läheisyydestä suojaisen eväspaikan, sytytimme tulet lankkupenkkien ympäröimään luonnonkivinuotioon, kaadoimme termospullosta höyryävää teetä ja nautimme metsän rauhasta ja nuotion hiilloksessa paistuvista raakamakkaroista. Viime vuosien aikana metsästä ja luonnosta on tullut rentoutumispaikka ja tila, jossa pystyy kirkastamaan ajatuksia. Metsällä on erityinen paikka sydämessäni. Koronakeväänä metsän tärkeys on entisestään korostunut. Vehreää metsää on ehkäpä nuorempana pitänyt itsestään selvyytenä, eikä sitä aina oikein ole osannut arvostaa sen ansaitsemalla arvokkuudella.

Nuotion sammuttua laitoimme kimpsumme kasaan ja lähdimme kiertämään valoisan metsikön läpi Kukkosensaaren alkupisteeseen ja pyöräilimme hiekkatietä pitkin takaisin kotiin rentoutuneina ja savuntuoksuisina.