Pojat on poikia ja tytöt tekee lisää
Somessa kuohuttaa tällä hetkellä ”tyttöjen ja poikien” värit. Jokainen tämän postauksen avannut varmasti tietää mistä on kyse. Mä innostuin kirjoittamaan oman, aikalailla eriävän mielipiteeni, kun Puutalobabyn kommenttiboksi räjähti taas kerran. Jos et jaksa lukea koko postaustani, lue edes viimeinen kappale, kiitos!
Mutta siis minulla ei ole tytöistä ja pojista kokemusta kuin vain tämä reilu vuosi. Sitä ennen ajattelin, että sanonta ”pojat on poikia” on täyttä puppua. Eihän nyt pikkuvauvat poikkea toisistaan muuten kuin niiden kuuluisien elimiensä perusteella. Väärässä olin. Muistutan nyt edelleen, että kirjoitan tätä vain vuoden kokemuksella. Sitä ennen äitiurani rajautui vain kolmivuotiseen kokemukseen tytön kanssa kasvamisesta.
Sofialla oli vauvasta asti sekä ”tyttöjen” että ”poikien” leluja ja vaatteita. Saatoin ostaa niitä ihan osastoon katsomatta. Eikä minua häirinnyt, eikä häiritse vieläkään, että niillä nyt on tyttöjen ja poikien osastot. Mitä sitten? Minulla ja tytölläni (tulee olemaan) sen verran itseluottamusta, että voimme ostaa vaatteita ja leluja myös poikien osastolta. Samoin kuin voimme ostaa niitä Tokmannilta tai Prismasta. Ei tarvi olla Gugguuta tai muuta. Eikä siis tarvi olla tyttöjenkään osastolta.
Tyttövauva oli rakenteeltaan siro, linnunluinen, hento. Kasvot olivat kuin nukella. Tyttönukella. Vain lettisaparot puuttuivat. Kuitenkin Sofia-vauva rakasti olla papan kyydissä traktorissa ja ruohonleikkurissa, leluina toimivat työkalut ja vaaleanpunaiset pehmolelut sulassa sovussa. Ikinä en ajatellut, etteikö tytölle voisi ostaa työkalupakkia tai polkutraktoria! Ihan yhtä hyvin kuin vauvanuken tai nukkekodin. Sofia-vauvan leikkiminen oli hyvin rauhallista. Mikään ei siis hajonnut tai toisinsanottuna mitään ei siis hajotettu.
No, Aleksanteri oli heti syntymästään saakka aivan pojan näköinen ja rakenteinen vaikka olikin pienempi kuin siskonsa. Leveät hartiat, kapea lantio ja väärät sääret! Vähän kun minimies kasvoi, tuli hän aina vaan rotevammaksi, vaikkei miten isokokoinen ollutkaan. Kädet ovat suuret ja kasvot, ne ovat niin poikamaiset kuin vain voi olla!
Aleksanteri leikkii siskonsa vanhoilla leluilla. Uusia leluja on tullut lahjaksi ja valinta on ollut helppo: autoja ja koneita. Se on jännä, että ensimmäistä kertaa kun Aleksanteri sai leikkiauton käteensä, tiesi hän miten pyörät pyörivät. Kun hän makasi vatsallaan lattialla, ”ajeli” hän autolla. Vaikka Sofialla oli vauvana aivan samat edelletykset ja samat lähtökohdat, ei hän autoilla tykännyt leikkiä.
Aleksanteri tosiaan on hulluna autoihin, traktoreihin ja koneisiin. Kaikki pärisevä on parasta! Auto kädessä kontataan ja ajellan pitkin taloa. Kuola lentää kun niin pärisee! Kaikkialla hän näkee vain autoja ja koneita. Vaikka tosiaan Aleksanterillakin on tarjolla nukkeja ja muita tyttöjen leluja, ei ne jaksa kiinnostaa niinkuin poikien lelut. Tottakai mielenkiinto herää ja hetkeksi pitää päästä tutkimaan, että millä siukku leikkii, mutta kyllä sieltä taas autolaatikolle palataan.
Papan traktorin kyyti on ihan parasta! Sielläkin pitää tarttua rattiin ja päästä itse ajamaan. Muutenkin poika on rämäpäinen ja varomaton. Toki on myös olemassa rämäpäisiä tyttöjä, mutta ainakin ne mitä minä olen nähnyt, ovat ihan tytöiksi tunnistettavissa liikkumisen ja olemuksen perusteella. Se olemus on juuri se, joka erottaa meillä ainakin tytön ja pojan toisistaan. Sitä on ehkä vaikea selittää, mutta ovat aivan erilaisia.
Ymmärrän toki, että lapset ovat eriluonteisia yms. mutta niiden havaintojen perusteella, joita olen omieni ja tuttavieni lasten perusteella tehnyt, ovat tytöt ja pojat erilaisia. Joskus olen kuullut sanottovan, että tytöt ovat hankalampia kuin pojat. Siihen en vielä oikein osaa ottaa kantaa kun nyt vasta Aleksanteri alkaa olla siinä iässä, että kommunikointi on helpompaa. Tytön kohdalla voin ainakin sanoa, että on ollut todella tarkkaa heti reilu yksivuotiaasta saakka, että mitä vaatetta puetaan päälle ja mistä astiasta syödään ja mitä. Jännä nähdä, onko pojalla mitään väliä millään tälläisillä asioilla!
Mutta mitäpä jos Aleksanteri jonain päivänä vaatii saada pukeutua pinkkiin prinsessamekkoon ja lähteä se päällä kauppaan? Olen sen verran ahdasmielinen ja vanhanaikainen, että minun mielestäni mekot ovat tyttöjen vaatteita. Miksi? Sitä en tiedä, mutta niin vain on. Tottakai annan koittaa mekkoa ja leikkiä naamiaisia tms., mutta antaisinko oikeasti lähteä siinä kauppaan? Tappakaa mut, mutta en. En antaisi.
Yritin miettiä tilannetta toisin päin. Onko pojilla mitään vaatetta, mikä päällä tyttö ei voisi lähteä kauppaan? Ei ole. Mistä (muusta kuin ahdasmielisyydestäni) tämä mahtaa johtua? En tiedä, mutta niin vain on. Mekko kuuluu tytölle. Mutta onko tytön pakko pukeutua mekkoon? Ei ole. Juhliinkin voi lähteä muussa asussa kuin mekossa. Jännä homma! Poika ei saa pukeutua mekkoon eikä tytön ole pakko. Pitäisikö mekko poistaa?
Sitten niihin väreihin. Minun mielestäni ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä. Ei vain ole. Poikien vaatteet voivat olla pinkkejä ja tyttöjen sinisiä. Tai toisin päin. En itse ole ainakaan koskaan jättänyt ostamatta vaatetta sillä perusteella, että se olisi tyttöjen tai poikien värinen. Malli on eri asia! En ehkä kuitenkaan poikaani pukisi mihinkään pitsisiin vaatteisiin vaikka ne olisivat minkä värisiä. Niin ahdasmielinen mä olen.
Mutta musta tuntuu vähän, että tämän kohun pointti on unohtunut kokonaan. KETÄÄN EI JUMALISTE SAA KIUSATA!! Ei mistään syystä. Jos joku haluaa kulkea mekko päällä – oli sitten tyttö tai poika, nainen tai mies, kissa tai koira – on hänellä siihen oikeus eikä se kuulu meille muille sitten pätkän vertaa. Ja aikuiset ihmiset! Oikeesti. Kuinka tyhmiä voimmekaan olla? Meidän vanhempien tehtävä on opettaa lapsillemme, että erilaisuus on rikkaus ja ketään ei kiusata. Ei ole siihen mitää aihetta – ei mitään syytä. Ei vaikka äiti olisi kuinka ahdasmielinen. Ei.