Syyllisyys

Mua aina välillä harmittaa kun tuntuu, etten pysty olemaan täysin läsnä lasten kanssa. On niin paljoa kaikkea muutakin mielessä, että keskittyminen herpaantuu eikä jaksa olla läsnä täysin. Oon välillä niin kärsimätön etten aina jaksa ymmärtää tai kuunnella kaikenmaailman juttuja ja leikkejä. Miten onkaan tylsää olla aikuinen! Ei mitään mielikuvitusta vaan välillä on päässä pelkästään liian kireä pipo. Pinna napsahtaa toisinaan ennen kuin ehtii kissaa sanoa eikä lapsissa oikeasti ole syy siihen. Syy on ihan jossain muualla, lapset vaan joskus saavat siitä osakseen, että on ollut huono päivä tai muita murheita. Joskus myös mietin, että tuleeko lapsia toruttua liian helposti. Olenko liian ankara?

Sofian ollessa pienempi tein itselleni lupauksen, että en pura turhautumistani (oli asia tai syy mikä tahansa) Sofiaan. Aika hyvin olen siitä lupauksesta pystynyt pitämään kiinni, mutta välillä aina tulee mitta täyteen. Niissä tilanteissa ei ihan aina saa hillittyä itseään vaan tulee joskus käyttäydyttyä huonosti tai sanottua ilkeästi. Viattomalle lapselle – kuinka idiootti sitä voikaan olla? Erittäin. Mutta tärkeää on muistaa pyytää anteeksi ja selittää miksi olen pahalla päällä ja pinna kireänä. Ettei lapsikulta luule, että se on jotenkin hänen syytänsä. Mun mielestä on tosi tärkeetä, että lapsi ymmärtää vanhempien olevan myöskin vain ihmisiä ja että kun mokataan, myönnetään se ja pyydetään anteeksi.

Olen yrittänyt miettiä, että miltä jotkut tilanteet, joissa käyttäydyin idioottimaisesti, näyttäisivät minun silmissäni, jos joku muu vanhempi käyttäytyisi niin kuin minä. Esimerkiksi, jos lipsautan jonkun ääliömäisen sarkastisen kommentin lapselle kun tämä jankkaa ja jankkaa samaa, päivänselvää, asiaa, pyrin miettimään, että olisimme kaupassa ja kuulisin jonkun vanhemman käyttäytyvän kuin minä käyttäydyin samaisessa tilanteessa. Mitä ajattelisin? Silloin yleensä tajuan kuinka ääliö olen. Tekniikka on auttanut paljon ja olen saanut itseni aika hyvin kuriin!

En siis todellakaan koe olevani huono äiti tai mitään muutakaan sellaista! Välillä vain tulee syyllisyydentunne, joka menee ohi kun ajattelen kuinka ihanan tytön olemme onnistuneet kasvattamaan ja kuinka paljon olemme läsnä. Ja lupaan jatkossakin pitää itseni kurissa! Ei ole oikein purkaa omia turhautumisiaan lapsiin vaikka se niin kovin helppoa välillä olisikin!

Kun on päivät kotona lasten kanssa ja jokin painaa mieltä, on vaikea olla kuin ei mitään olisi mielenpäällä. Ja toisaalta, kyllä lapset ymmärtävät kun heille selittää, miksi mieli on maassa. Mutta silti ei saa olla ilkea tai tiuskia turhasta! Lapset eivät koskaan ole syyllisiä aikuisten ongelmiin. Kyllä me aikuiset voimme katsoa peiliin ja myöntää, että syypäitä olemme aina loppujen lopuksi me itse.

 

 

**

Muista myös toinen blogini osoitteessa https://riikavee.wordpress.com!

**