Loman tarpeessa

Enkä siis ees tarvi mitään rantalomaa. En ehkä edes varsinaista irtiottoa arjestakaan. Tarviin tänne arkeen hetkeksi vahvistusta. Että se arkipäivien vetovastuu olisi hetken jollain muulla. Haluun kyllä olla kotona perheen kanssa! Ottaa vaan itte vähän iisimmin. Ojentaa vastuun jollekin muulle sillon kun mulla meinaa hermo mennä. Kun tuntuu, että ei jaksa enää yhtään huutokohtausta ruokapöydässä. Sillon kun tulee se ahdistus ja tekee mieli huutaa, heittää puurokulho seinään ja ruveta itkemään. Että sillon voisi vetää lenkkikamat päälle ja lähteä juoksemaan.

Onneksi ensi viikolla on pääsiäinen ja kai edes muutama lomapäivä. En itseasiassa edes tiedä, että miten pääsiäinen sijoittuu viikkoon / viikonloppuun. Onko silloin edes niitä vapaita? Siis Topilla. Oon vaan tuudittautunut siihen ajatukseen, että on. Onkohan nämä vapaat ja pyhät oikeasti mietitty niin, että ihmiset tarvii vähän hengähdystaukoo aina tasaisin väliajoin? Musta tuntuu, että aina kun on joku loma tulossa, mä oon ihan poikki ja tuntuu, että loma ei voisi tulla yhtään parempaan saumaan. Vai onko se vaan korvien välinen juttu, että kun tietää loman olevan tulossa, antaa itsensä mennä siihen jamaan, että on loman tarpeessa? En tiiä.

Mulla on ollut tosi raskaat kaksi viikkoa. Aleksanteri on ollut kipeänä eikä ole saanut nukuttua varsinkaan päivisin. Pari yötä on ollut surkeita ja muut on menneet siedettävillä kahdella-kolmella yösyömisellä. Noin kolmen tunnin pätkissä siis. Mutta päivisin ei ole nukuttu kuin puolen tunnin – tunnin pätkiä. Sekin on suhteellisen rankkaa kun ei mitään saa tehtyä ja tuntuu, että ei saa ainuttakaan hengähdystaukoa päivän aikana.

Eilen kyllä nukuttiin hyvin, mutta taas tämä aamu oli ihan katastrofi. Aloin kirjoittamaan tätä yhdeksältä aamulla, oltiin oltu jo kolme tuntia hereillä ja Aleksanteri on nyt nukkunut jo puoli tuntia ensimmäisiä päiväuniaan. Tai siis aamu-uniaan kai. Puuron syönti oli yhtä huutoa ja maidon juonti täyttä taistelua. Ehkä pienellä on vielä se kurkku niin kipeä, että sattuu syödä ja juoda.

Sitten tosiaan tämän alkuviikon Topi oli reissussa, meillä oli Aleksanterin kanssa se lääkärireissu ja pelottava yö, josta kirjoittelinkin jo. Harvinaisen rankka viikko siis! Ja nyt on vasta torstai. Toisaalta, huomenna on jo perjantai! Onneksi meillä on läheisiä täällä Tampereella ja he ovat auttaneet Sofian hoidossa korvaamattoman paljon. Nostan hattua niille perheille, joilla ei ole läheisiä samassa kaupungissa tai muuten vaan kykeneväisiä tai haluavaisia auttamaan! On varmasti välillä rankkaa. Hattu nousee myös yksinhuoltajille! Tämä kaikki kuitenkin on heille ihan arkipäivää eikä edes ole välttämättä ketään ketä odottaa kotiin ja kenelle ojentaa sitä vastuuta.

Musta on nyt tällä viikolla tullut sellainen äiti, joka en halua olla. Pinna niin kireellä, että ei tarvita kuin yksi kiukkukohtaus ja se katkeaa. Olen kamala tiuskija lapsille enkä jaksa Sofialtakaan yhtä ainutta vänkäämistä tai juntturointia. Oikein hävettää! Onneksi en ole saanut mitään raivareita, mutta en tiedä sitten onko tämä tiuskinta ja kiukuttelu yhtään sen parempaa. Paha mieli siitäkin tulee! Sofialle varsinkin. Aleksanteri on niin pieni vielä, että ei ehkä ihan ymmärrä, mutta kyllä hänkin ihan selvästi vaistoaa kun olen kireänä. Hänkin vain huutaa silloin.

Yritän nyt katkaista tämän kierteen ja hengittää syvään. Kaikki on kuitenkin hyvin! Kun Topi tulee kotiin, lähden lenkille. Onneksi Topi kuitenkin hoitaa lapsia aina kun on kotona. Hän tekee meille ruuat valmiiksi ja pitää huolta, että meillä on kaikki puitteet kunnossa. Se on tosi suuri apu, mutta silti vaan välillä menee kuppi nurin! Mitta tulee varmasti jokaisella joskus täyteen, mutta täytyy vain yrittää purkaa turhautuminen ja v*tutus johonkin muualle kuin lapsiin. Vaikka sinne lenkkipolulle. Ja muistaa aina pyytää lapsilta anteeksi kun on käyttäytynyt hölmösti. Yrittää edes selittää käytöstään. Lapsikin ymmärtää, että äiti on vain ihminen, mutta myös ymmärtää, että äiti on käyttäytynyt väärin.

—

Aleksanteri nukkui aamu-uniaan tunnin ja oli herätessään onneksi hyväntuulinen. On tosi kurjaa kun lapsi jo lähtökohtaisesti herää huutaen! Kello oli siis puoli kymmenen kun minimies heräsi. Laitoimme pyykit ja leikimme alakerrassa jonkin aikaa. Sieltä löytyi siukun sängynaluslaatikosta vaikka mitä uusia leluja! Vaihdoin lasten makuuhuoneeseen tummemman verhon, jos se pitäisi aamun ensimmäisiä valonsäteitä vähän pidempään pois huoneesta eikä herättäisi minimiestä vielä kuudelta. No, toivoa sopii ainakin!

Tulimme yläkertaan ja söimme lounasta. Puoli kahdentoista maissa meno oli jo niin kiukkuista, että ajattelin ottaa itselleni pienen aikalisän ja lähdimme lenkille. Tuuli oli kova ja ilma melko kylmä, mutta kävelimme reippaasti koirien kanssa muutaman kilometrin. Hengittelin syvään ja ajattelin sitä ikään kuin omana aikanani. ;) Akkujen latauksena.

Tulimme sisälle ja söimme välipalaa. Sain kiukkupussin nukkumaan yhden aikaan ja nyt kellon on 13.51. Aleksanteri heräsi huutamaan ääni käheänä puolelta! Sain pikkuisen onneksi nukahtamaan uudelleen ja nyt toivon sormet ristissä, että a) minimies saisi nukuttua edes kolmeen ja b) espresso alkaisi vaikuttaa.

Lenkki teki tehtävänsä ja mieli oli jo parempi kun tulimme kotiin. Sain hermoja vähän ladattua ja äskeinen huutokonsertti alakerrassakaan ei saanut niitä loppumaan. Eiköhän tämä tästä! Nyt leputtamaan sohvalle hetkeksi, sitten vähän kotihommia, jos pikkumies sallii. Kun Topi tulee kotiin, lähden juoksemaan vaikka olisi millainen tuuli! Kunhan nyt vettä ei sada. Tai lunta. Hyi!

Parempaa loppuviikkoa kaikille!