Olin pienenä ujo. Ensimmäiset muistot jännittämisestä ovat varmaan joltain ala-aste-ajoilta. Muistan kuinka jännitti kun luettiin ääneen kappaleita oppikirjoista. Jännitti, että luenko jotain väärin. Ihan kuin sillä oikeasti olisi ollut jotain väliä, jos jotain väärin luki. Kaikkihan virheitä tekevät. Muistan kuinka jännitti pitää esitelmiä, vaikka aina sain kehuja esiintymistaidoistani. Myöhemmin minua jännitti olla hyvä koulussa. Jännitti, että mitä muut sanovat kun on hyvä matikassa, äidinkielessä, enkussa ja vieläpä liikunnassakin.

Harrastuksissani tanssin saralla olin myös hyvä. En ikinä halunnut tuoda sitä koulussa esiin kun en tiennyt, mitä muut ajattelisivat. Joskus jouduin olemaan koulusta pois kun oli Kansallisoopperan baletin erikoiskoulutusjakso jossain päin Suomea ja jännitti taas, että mitähän muut sanovat. Miksi harrastus antoi syyn minulle olla koulusta pois kun kaikille se ei sitä tehnyt?

Yläasteella tilanne ei oikeastaan muuttunut suuntaan tai toiseen eikä jännittäminen ikinä ollut ylitsepääsemätöntä ja se pysyi ihan hallinnassa. Mitään paniikkihäiriön oireita ei ikinä onneksi ilmaantunut. Kuitenkin aina kaikki jännitti ja kovasti mietin, että mitä muut ajattelevat. Päälimmäisenä kouluajoista on jäänyt mieleen se jännittäminen. Sille, miksi jännitin, ei koskaan ollut mitään erityistä syytä. Varsinaisesti arkea ja elämää se ei häirinnyt, mutta ujous oli syvässä minussa.

Baletti- ja tanssiharrastuksissa tuli esiinnyttä hirvittävän paljon ja se lisäsi rohkeutta. Esiintymisiä ja kilpailuja en koskaan jännittänyt samalla tavalla kuin koulujuttuja. Ikinä en ajatellut, että mitä muut ajattelivat. Kai jollain tapaa tiesin olevani hyvä vaikka en sitä ikinä myöntänytkään. Tiesin, että saan olla hyvä. Nautin esiintymisestä älyttömän paljon ja se esiintymisjännitys oli sellaista ”hyvää jännitystä”. Kiersimme kisoja ja menestyimmekin hyvin. Se varmasti lisäsi itseluottamusta paljon.

Ysillä minulla epäiltiin kasvainta selässä, keuhkojen lähellä. Sitä tutkittiin ja jouduin kerran lähtemään koulusta pois kesken päivän kun lääkäri oli soittanut äidilleni, että nyt heti sairaalaan leikattavaksi. Se jännitti tietenkin sillä kuolenko minä -tavalla, mutta muistan myös kuinka en halunnut, että kukaan koulussa tietää asiasta. Parhaalle kaverilleni soitin, mutta hän oli tunnilla. Jätin vastaajaan viestin. Äiti taisi ilmoittaa luokanvalvojalle.

Jännitti, että miten asiaan suhtauduttaisiin, jos koulussa tiedettäisiin. Lisätutkimusten lisätutkimuksissa selvisi kuitenkin, että kyseessä oli tanssiharrastuksessa murtunut kylkiluu vaikka magneettikuva muuta väittikin ja kaikki oli kunnossa. Siltikään en halunnut kertoa muille. En halunnut tehdä mitään numeroa. Kiitän edelleen sitä lääkäriä, joka halusi tehdä sen ultraäänitutkimuksen jo siltä päivältä suljetulla osastolla. Minuun oli jo piirretty leikkauskaaviot valmiiksi aamun leikkausta varten ja valittu kaikki laitteet, joita minuun istutettaisiin, jotta jatkolääkitys onnistuisi. Että kiitos vain sille sinnikkäälle lääkärille, joka välttämättä halusi minut vielä tutkia siellä pimeällä osastolla!

Lukioon mentäessä itsevarmuutta oli jo kertynyt sen verran, että ihan pikkuasiat eivät enää juurikaan jännittäneet ja opiskelu oli helppoa. Luulen, että tanssiharrastuksen mukanaan tuoma esiintymiskokemus oli tehnyt tehtävänsä eikä pikkuasiat enää tuntuneet niin isoilta. Mitään selvää syytä en siihenkään keksi. Ehkä vain kasvoin ulos jännittämisestä ja huomasin, että ihan oikeasti ei ole mitään syytä jännittää. Kuitenkin silti esimerkiksi tanssiesitykset, napakorun laitto, inssi ja ylioppilaskirjoitukset jännittivät edelleen sillä ”hyvällä tavalla”.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen löysin ihanan baletinopettajani ansiosta itseni poseeraamasta tanssivaatekuvaston mallina ja laulamassa sekä tanssimassa Tampereen Työväen Teatterin musikaalipääsykokeissa. Minä, joka olin aina jännittänyt kaikkea! Pääsin musikaaliin tanssijaksi ja siinä kohtaa kun alettiin harjoitella musikaalibiisejä nuotit kädessä, alkoi jännitys taas nostaa päätänsä, sillä ihan oikeasti en ymmärtänyt nuoteista yhtikäs mitään. Taas löysin itseni miettimästä, että mitenköhän tähän päädyttiin ja mitäköhän muut ajattelevat. Siinähän sitä sitten opeteltiin ja ensi-ilta jännitti hurjasti! En usko, että olin aiemmin esiintynyt 800:lle katsojalle kerrallaan. Laulanut en ainakaan ollut.

Jossain kohtaa sitten vain päätin, että muut saavat ajatella ihan mitä haluavat. Rakastin musikaalissa tanssimista ja teatterimaailmaa! Musikaaleja esitettiin reilut sata kertaa ja siinä kohtaa jännitys ja murehtiminen siitä, mitä muut ajattelivat oli jo mennyttä. Ja se oli hyvä juttu se. Teatterilla olo viimeistään opetti sen, että jännittäminen on oikeasti ihan turhaa. Täytyi vain tehdä parhaansa ja uskoa siihen mitä tekee. Pikkusen täytyy tietenkin mahan pohjassa kihelmöidä sillä ”hyvällä tavalla” ennen lavalle menoa, mutta se turha jännittäminen ja murehtiminen muiden mielipiteistä jäi kyllä sinne jonnekin lavasteisiin.

Ja siellä se on pysynytkin. Sittemmin myös muut työpaikkani ovat olleet sellaisia, joissa ei paljon ujostelulle ja jännittämiselle ole ollut tilaa. On tarvinnut olla ihmisten kanssa tekemisissä ja tehdä päätöksiä sekä ottaa vastuuta. Täytynyt vain luottaa siihen, että osaa. 

Oma jännittämiseni siis helpotti ajan kanssa ja laittamalla itseni jännittäviin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Varmasti ihmiset, jotka ovat minut oppineet vaikkapa lukioaikoina tuntemaan, eivät uskoisi, että olen joskus ollut ujo ja jännittänyt kaikkea. Tänä päivänä ei arkielämästä löydy juurikaan juttuja, joita jännittäisin niin kuin ennen jännitin kaikkea. En ole enää aikoihin jaksanut murehtia sitä, mitä muut ajattelevat. Törkeä ja epäkohtelias ei ikinä saa olla, mutta tarkoitan sitä, että jos haluan tehdä jotain, joka minusta tuntuu hyvältä, teen niin.

Omien lasten kasvaessa sitä on alkanut miettimään, että voisinko itse tehdä jotain, että lapseni eivät jännittäisi jokaista pikkuasiaa. Tai siis minusta, aikuisesta ihmisestä, pieneltä tuntuvaa asiaa. Lapsillehan ne ovat suuria asioita ne ja tunteet täytyy tottakai käsitellä. Täytyy olla lupa jännittää. Mutta, ettei niistä kasvaisi ylitsepääsemättömiä esteitä ja ettei heidän tarvitsisi kokoajan kamppailla itsensä kanssa. Itse kun muistelen kouluaikoja, tuntuu, että kokoajan sai olla pakottamassa itseään tekemään asioita, jotka jännittivät. Se on kuitenkin aika raskasta sekin!

Mutta miten se sitten hoituisi? Tottakai rohkaisemalla lapsia menemään uusiin asioihin ja juttuhin mukaan reippaasti. Luottamaan itseensä. Mielestäni lapsi täytyy hukuttaa kehuihin aina kun siihen on vähänkin aihetta. Välillä taas täytyy pakottaa lapsi tekemään jotain, mikä kovasti jännittää, sillä uskon vahvasti, että kun lapsi saa tarpeeksi monta onnistumisen kokemusta ja voittaa jännityksensä tarpeeksi monta kertaa, kasvaa itseluottamuskin. Kävihän se niin minullakin. Aikaa ja kärsivällisyyttä se varmasti vaatii eikä lapsen perusluonnetta ole tarve yrittää muuttaa, mutta äitinä toivoisin tietenkin, että lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla. Toivon, että lapset puhuvat meille vanhemmille avoimesti jännittävistä tilanteista ja asioista. Silloin voimme yhdessä niitä käsitellä.

Eikä nämäkään mitään ihan yksinkertaisia juttua ole. Me ihmiset olemme niin erilaisia ja reagoimme eri asioihin kaikki omalla tavallamme. Varmastikaan mitään taikatemppua, jolla pääsee jännittämisestä eroon ei ole olemassakaan. Eivätkä kaikki pääse siitä eroon ikinä vaikka mitä tekisivät. Silloin kai vain on yritettävä jollain tapaa elää jännityksen kanssa.

-R