Päiväunettomuudesta ja siitä miksi sillä on väliä
Tilanne on siis se, että meillä ei juurikaan nukuta päivisin. Välillä oli jo parempaa, mutta nyt kun kuukausi on sairasteltu, opittu liikkumaan ja tehty hampaita, päiväunet ovat sellaista tunnin luokkaa. Tänään ne olivat tunti vartti ja toiset unet puoli tunti. Eilen ne olivat kuusi minuuttia ja toiset 50 min. Yöt mennään kahdella-kolmella heräämisellä ja todella levottomalla nukkumisella. Ne siis ovat suht ok! Huonomminkin voisi olla. Niin. ja ikää herralla on siis 11 kuukautta.
Luulen, että tämä päiväunettomuus johtuu noiden kolmen asian summasta. Aleksanteri nukkuu huonosti, herää kun hampaita kutittaa ja hengitys on tukkoinen. Sitten puoliunisena minimies alkaa kontata, ryömiä ja nousta istumaan sängyssään. Seuraavaksi tulee huuto eikä ole toivoakaan, että hän nukahtaisi uudelleen. Tänäänkin huusi, vaikka mitä tein, ihan sellaisessa puoliunisessa horroksessa ja heräsi vasta kunnolla kun toin hänet yläkertaan.
Syitä on sinänsä turha analysoida enkä saa tilannetta muutettua vaikka kuinka sitä pohtisin. Se on mitä se on ja näillä mennään. Mutta kyllä se välillä koville ottaa kun ei saa mitään tehtyä. Sofialle saan ruuan pöytään ja sitten jo herätään. Oma ruoka luonnollisesti syödään kylmänä. Eniten mua kuitenkin harmittaa se, että en ole ehtinyt olla lainkaan Sofian kanssa. Ei olla ehditty kuukauteen tehdä kahdestaan mitään päiväunien aikana. Ei pelata pelejä, ei laitettu hiuksia, ei istua sohvalla sylikkäin. Kaikki aika päivästä on kulunut Aleksanterin hoitamiseen, vahtimiseen tai nukuttamiseen.
Onneksi Aleksanterista on Sofialle seuraa ja meillä on hauskaa yhdessä! Silti välillä harmittaa, että pikku-tyttöni ei ole saanut huomiota minulta päivän aikana tarpeeksi. Siis ihan sataprosenttista, jakamatonta, huomiota! Meidän täytyy varmaan lähteä joku iltapäivä kun Topi tulee kotiin, kaksistaan jonnekin. Tiedän, että ne ovat tärkeitä juttuja.
Lisäksi mä kaipaan ihan suoraan sanottuna oman hetken. Siis sellaisen hetken, että voin vain olla. Istua Sofian kanssa sohvalla ja olla. Sofia on sen verran isompi, että hänen kanssaan se oleminen jo onnistuu! Voidaan rauhassa tehdä jotain askartelujuttuja tms. Vain olla. Kun saan hetkeni, jaksan taas! Nyt kun hetkiä ei ole ollut, olen ihan poikki kokoajan. Kaikki huutokonsertit ja kiukuttelut ruokapöydässä tuntuvat ylivoimaisilta. Välillä tulee sellainen olo, ettei jaksa viedä Aleksanteria nukkumaan kun ei se kuitenkaan nuku! Mutta ei sitä hereilläkään voi pitää kun toinen on ihan rättipoikki.
Nyt vaan tarttee toivoa, että vihdosta viimein tervehdyttäisiin ja saataisiin nuo läpitunkevat hampaat puskettua pintaan. Nähtäisiin se todellinen tilanne! Jos se vielä jatkuu samanlaisena, on varmaan pakko yrittää tehdä jotain. Vieroittaa yösyötöistä ja yrittää runnoa päivärytmi yksille päiväunille, jos ne auttaisivat. Mutta tähän hätään ei auta muu kuin odotella! Ei ole minun vahvimpia puoliani, mutta tässähän sitä kärsivällisyyttä oppii.
Yksi juttu, joka tuli mieleen erään käydyn keskustelun myötä. Miksi me äidit aina kilpailemme siitä kenellä on rankinta? Oikeesti. Jos mä sanon, että mulla on tosi rankka vaihe nyt. Lapsi ei nuku päivisin, on kipeä ja tekee hampaita. Välillä on niin kiukkunen, että ei uskalla tehdä yhtäkään harkitsematonta liikettä. Miksi siihen usein vastataan, että kuule ei tuo vielä ole mitään. Meillä ei mies ole koskaan kotona. Minä olen aina ollut yksin lasten kanssa, hoitanut kodin ja kokannutkin vielä. Sinulla sentään on mies, joka osallistuu kotihommiin. Ei sulla ole mitään syytä valittaa.
Miksi pitää vähätellä toisen kokemuksia? Miksi ei vain voisi olla ja ymmärtää? Miksi pitää lytätä toisen tuntemukset maanrakoon ja kertoa kuinka paljon vaikeampaa voisi olla. Ja antaa ymmärtää, että toisella ei oikeastaan edes olisi oikeutta olla väsynyt? En ymmärrä! Toivon, että itse osaan olla läheisilleni ymmärtäväinen, tukea ja tsempata heitä heidän huoliensa kanssa. Yritetään kannustaa ja tsempata toisiamme! Siitä saisimme varmasti valtavan paljon voimia.