Pieni avautuminen

On todella, todella, todella rankka vaihe juuri nyt. Minimiehellä kun ei missään ole itsekseen hyvä. Hänen kanssaan pitää istua lattialla niin, että hän istuu jalkojen välissä ja hän vääntelee, kääntelee ja taivuttelee joka suutaan. Tietenkään kun ei vielä osaa itse istua, niin herrasta pitää pitää ihan kokoajan kiinni. Siitä kun laitat hänet makuulleen selälleen tai mahalleen niin huuto tulee! Bumbossa tai sitterissä saattaa olla muutamia minuutteja, ehkä jopa vartin.

Tietenkin Aleksanteri viihtyy sylissä, jos on paljon katseltavaa. Yksi paikka, jossa hän kuitenkin tykkää olla (ja jopa makuullaan) on leikkihuoneessa oleva keinu! Siellä tulee siis vietettyä aika paljon aikaa. Mutta yksinään minimiestä ei sinne voi hetkeksikään jättää kun hän pääsee kääntymään ja putoamaan sieltä.

Pikkuherra nukkuu päivässä yhdet tai kahdet maksimissaan 1,5 tunnin päiväunet omassa sängyssään, usein vain vajaan tunnin. Muualla hän ei nuku. Vain omassa sängyssään! Saattaa nukahtaa turvakaukaloon, mutta herää kun auto pysähtyy. Välillä tuntuu, että en saa päivällä tehtyä yhtään mitään. Kuitenkin yöt menevät niin hienosti, että tuntuu turhalta valittaa. Vaikka toisaalta yölläkö minun pitäisi tehdä ne asiat, joita voisin tehdä päivällä? Muistan tämän saman ajan Sofiankin kanssa. Ihan älyttömän raskas vaihe. Nyt onneksi tiedän, että se menee ohi!

Onneksi minulla on myös omia juttuja. Maanantaisin baletti ja jazz sekä keskiviikkona dance mix. Sitten käymme Sofian kanssa tiistaisin temppukoulussa ja torstaisin balettitunnilla. Silti välillä tuntuu, että en jaksa. Mutta kyllä se siitä! Tiedän, että asiat voisivat olla paljon, paljon, paljon pahemminkin. Olenhan kuitenkin saanut kaiken, mitä ikinä olen halunnut. Se juuri välillä tuntuukin pahalta. Ikäänkuin valittaa siitä, että on saanut sen, mitä on aina halunnut. Siitä, että on onnellinen!