Raskauden jälkeistä elämää

Synnytyksestä tulee huomenna kaksi kuukautta. Tiedän, että se on lyhyt aika. Tiedän myös, että vartaloni on tehnyt aivan uskomattoman hienon työn! Se on kasvattanut sisällään uuden elämän. Se on käsittämätöntä. Vatsani (ja totanoinniin muutama muukin osa) on venynyt mielettömiin mittoihin ilman yhtäkään raskausarpea! Ei yhtäkään. Ja tämä oli jo toinen raskauteni! Mieletön suoritus. Kiitos siitä!

Nyt tulee sitten se mutta. Lihoin raskauden aikana 16 kiloa, joista vielä 5 on tallessa! Tiedän kyllä, että pääsen niistä eroon kun vain annan itselleni hieman aikaa ja liikun! Se ei ole sen suurempi juttu. Olenhan tehnyt sen ennenkin. Tosin silloin kiloja oli tullut 22 ja liikkumaan lähteminen kesti sektion vuoksi kauemmin. En silloin ollut myöskään valmis lähtemään omiin harrastuksiini kovin aikaisin.

Nyt se on helpompaa. Tiedän, että vauva pärjää Topin tai mamman kanssa sen aikaa kun käyn salilla tai lenkillä eikä siitä koidu hänelle mitään traumoja niinkuin keskustelupalstoilla (katkerat?) äidit väittävät. Voin itse paremmin ja se heijastuu myös muuhun perheeseen! Se on huomattu.

Oikeastaan se mutta tulee vasta nyt. Voisiko tuo maha nyt pliis kiinteytyä hieman nopeammin! Ja reidet, kiitos. Haluaisin jo vetää kaapista päälleni mitä vaan! Ja siis niin, etteivät ne kiristäisi, puristaisi ja saisi makkaroita aikaan. En jaksaisi enää kulkea trikookuteissa! Vaikka ne mukavia ovatkin, ei siinä mitään! Onneksi sentään ennen raskautta -aikaiset trikookuteet mahtuvat päälle.

Tiedän kyllä, että olen onnekas kun kiloja on niin vähän! Tuntuu turhamaiselta valittaa niistä. Vartaloni on tehnyt mielettömän suorituksen enkä siltikään ole tyytyväinen, niinkö? Se ajatus saa minut aina paremmalle tuulelle ja toisaalta myös motivoi minua liikkumaan. Motivoi siksi, että jos vartaloni on pystynyt moiseen, niin minun pitää pystyä pitämään siitä huolta ja hoitaa se kuntoon liikkumalla ja syömällä hyvin!