Välillä vaan vähän väsyttää
Mikä ihme siinä on, että ei saisi ääneen sanoa olevansa väsynyt tai että on ollut raskas päivä? On ihan ookoo olla väsynyt, mutta ääneen sitä ei saa sanoa. Ainakaan äidit. Vaikka minä sen usein ääneen sanonkin, ei se tarkoita sittä, että olisin mielummin jossain muualla. Ei todellakaan! Kyllähän töissäkäyvät ihmisetkin usein väsyvät ja työssäkäynti on raskasta. Heille suodaan kyllä mahdollisuus sanoa ääneen kuinka väsyttää ja on raskasta.
En todellakaan ole sitä mieltä, että kotiäitiys olisi mitenkään jalustalle nostettavaa työtä tai muita töitä rankempaa! En todellakaan. En itsekään siedä sitä, että kotiäitiyden puolesta liputetaan ja haukutaan siinä ohimennen työssäkäyvät äidit ja isät. Ihan yhtä raskasta se töissäkäyminenkin on. Kokemuksesta tiedän kyllä! Siitä vain on oikeutetumpaa sanoa ääneen kuin kotiäitiväsymyksestä.
Elämä kahden pienen kanssa on välillä aikamoista taistelua. Vauva-aika on minusta se kaikkein rankin ajanjakso! Titenkään en pysty puhumaan muuta kuin yhden melkein nelivuotiaan ja toisen melkein kolmikuisen lapsen äitinä olemisesta. Vauva-aika on minulle ehkä jopa hieman ahdistavaa perustarpeiden tyydyttämistä ja selviytymistä. Miksi se nyt itkee? Onko sillä joku oikeasti hätänä? Miksei se lopeta itkemistä? Minulle kuitenkin vauvan itku on aina merkki siitä, että kaikki ei ole hyvin. Tarkoitan siis, että jokuhan silloin on vialla kun vauva itkee. Eihän se muuten itkisi! En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että vauvan vain annetaan itkeä. Kyllä se siitä, vauvat nyt vain itkevät, ei se siitä hajoa. Ei, ei ja ei.
Vauva-aika on ehkä turhan laaja ilmaisu tässä tilanteessa. Tarkoitan lähinna sitä aikaa aivan pienen, alle puolivuotiaan, vauvan kanssa. Se oli itselleni ainakin Sofian kohdalla se kaikista rankin aika. Hormonit sekoittavat pään, väsymys on uuvuttavaa ja kaikki on niin uutta ja outoa. Hieman isomman vauvan kanssa on jo paljon helpompi olla. Hän ei itke enää niin paljoa ja päivässä on jo jonkinlainen rytmi. Meillä on kyllä Aleksanterin kanssa siinä mielessä käynyt tuuri, että hän on vastasyntyneestä asti nukkunut yöt kolmen tunnin pätkissä. Joskus menee pidempiäkin pätkiä. Hän ei öisin ole pahemmin valvottanut, vaikka päivisin ei välillä ole saanut nukuttua oikeastaan ollenkaan.
Koen sen myös hyvin ahdistavana kun minua kehoitetaan nauttimaan vauva-ajasta, koska se on niin lyhyt ja olemaan nyt vain onnellinen. Ymmärrän tottakai idean, että joka hetkestä pitää nauttia, koska aika oikeastikin kuluu liian nopeaan. Enkä minä siis vauva-aikaa inhoa ja todellakin olen onnellinen, mutta jotenkin se vauva-aika on niin kovin hektistä! Johtuu osittain tietenkin myös siitä, että vauvani ovat olleet melko temperamenttisia, vaativia eikä lepohetkiä ole pahemmin ollut. Huuto on pystyssä muutamassa sekunnissa, jos esimerkiksi maitopullo ei ole suussa samalla sekunnilla kuin nälkä iskee tai jos pinna palaa leikkimatolla olemiseen, niin siitä ei paljoa varoitella. Itse kun en tosiaan sitä itkua siedä (enkä haluakaan), niin se tuntuu sydäntäraastavalta vaikka tiedän, että pieni voi ihan hyvin puoli minuuttia huutakin maitoa odotellessa!
Sofia oppi kävelemään vuoden ja kolmenkuukauden iässä eikä hän ennen sitä liikkunut mitenkään. Hän ei ryöminyt eikä kontannut vaan oppi puolen vuoden maissa istumaan ja lähti sitten suoraan kävelemään. Pepullaan hän liikkui hieman, mutta se tahti ei hänelle riittänyt vaan häntä piti tietenkin kävelyttää tai kantaa. Itsekseen hän ei suostunut olemaan hetkeäkään tai huuto oli pystyssä. Hyvä, että vessassa ehti käydä. Muistan kuinka kannoin sitteriä ja leikkimattoa vessaan mukanani, kun muuten en siellä päässyt käymään. En tosiaan harrasta sitä, että antaisin lasteni huutaa. Jos tiedän, että saan lapseni tyytyväiseksi jollakin tapaa, teen sen! Kun Sofia sitten oppi kävelemään, elämä helpottui suuresti. Hän viihtyi itsekseen hieman vaikka tottakai perään piti aina katsoa, mutta voi kuinka ihanaa se oli kun hän hetken viihdytti itseään tutkimalla paikkoja.
Aleksanteri suostuu olemaan jonkin aikaa itsekseen leikkimatolla nykyään. Ihanaa! Ehkä on myös toivoa, että pariviikkoisena alkaneet masuvaivat olisivat helpottamassa ja hän myös kohta saisi päivisinkin vähän pidempiä pätkiä nukuttua. Se olisi tärkeää nyt kun Topin loma loppuu tämän viikon jälkeen ja minun tarvitsee pystyä olemaan myös Sofian kanssa päivisin. Silloin kun pikkuveli ei nuku vaan itkee, niin aika Sofian kanssa on melkolailla kortilla. Hän kuitenkin tarvitsee seuraa ja leikkikaveria. Hänkin on vielä pieni! Ei minua se haittaa, että Aleksanteri ei ole niitä vauvoja, jotka vain syövät ja nukkuvat. Mikäs siinä on hyväntuulisen vauvan kanssa seurustellessa, jos masu ei vaivaa.
Aleksanteri ei nuku siis vaunuissakaan eli esimerkiksi vaunulenkit tai puistoreissut eivät oikein ole mahdollisia. Jälleen kerran, en siedä sitä itkua! Omalla pihalla pystytään hetki olemaan – siitä kun pääsee nopeasti sisälle. Sofian kanssa pitää tietenkin leikkiä pihassa; keinuttaa, potkia palloa yms. ja sekin on hieman haastavaa samaan aikaan vaunujen työntelyn kanssa. Sitten kun huuto tulee, niin koko porukka kamalalla kiireellä sisälle ja maidonlämmitysoperaatio tai vauvan tyynnyttely käyntiin! Uskoisin, että kun masuvaivat tässä jonain päivänä helpottavat ja jonkinlainen päiväunirytmi pikkuhiljaa syntyy, Aleksanteri suostuu varmasti vaunuissakin nukkumaan. Nyt hän on muutamana päivänä saanut sisällä nukuttua yhdet pidemmät, kolmetuntiset unet, joten toivoa on!
Jotenkin vauvan itku saa minut sekaisin! Se on tuntuu niin raastavalta. Ihan kuin pää hajoisi. Kuulostaa siltä, että vauva kärsii! Ihan kuin jokin sattuisi häneen. Ihan kuin häntä kidutettaisiin. Minä kiduttaisin häntä! Pahinta on se huuto, jota ei saa millään loppumaan. Tai loppuuhan se aikanaan, mutta kamalaa on kannella huutavaa, hysteeristä vauvaa ympäri taloa kun mikään ei auta! Alkaa itseäkin itkettää kun ei pysty pienen oloa mitenkään helpottamaan. Siitä tulee kovin riittämätön olo! Voin vain kuvitella millaista on koliikkivauvan vanhemmilla, kun tuota huutoa on joka päivä monta tuntia. Miten sitä pysyy järjissään? Onneksi meillä ei enää hetkeen ole niitä huutokohtauksia ollut.
Tämä saattaa kuulostaa nyt siltä, että tämä vauva-aika olisi ihan kamalaa ja olisin aivan ahdistunut. Ei se ole enkä ole ahdistunut! Rankkaa se on. Henkisesti rankin vaihe minun mielestäni. Selviytymistaistelua! Mutta nyt toisella kerralla tiedän, että se helpottaa jossain vaiheessa. Tiedän, että vauva kasvaa ja kehittyy kokoajan. Samoin kasvan ja kehityn minä. Tällä kerralla minulla ei ole onneksi enää pelkoa siitä, että saanko minä vauvan pidettyä hengissä! Tai, että olenko hyvä äiti. Nyt minua ei jännitä, että saako vauva tarpeeksi maitoa tai osaanko hoitaa sitä. Kun katson Sofiaa, tiedän, että osaan!
Jonain päivänä koittaa vielä aika, jolloin ei enää tunnu hankalalta vaan arki on ihanaa lapsiperheen arkea. Silloin voi olla ylpeä itsestään kun on kasvattanut ja hoitanut ihanat lapset! Muistan Sofiankin kanssa kuinka ihanalta tuntui, kun enää ei ollut hankalaa vaan pystyi ihan täysin nauttimaan kotona olosta ja vauvasta. Ainahan on joku vaihe päällä, mutta kun vauva on kasvanut hieman, hän ei enää ole haavoittuvainen. Hän osaa kertoa, mikä on. Miksi hän itkee. Tai ehkä itse osaa lukea vauvaa paremmin ja tietää mitä hän tarvitsee.
Moni saattaa ajatella, että miksi hankkia lapsia, jos se nyt on noin raskasta. Se on raivostuttavaa. En minä niin ole missään vaiheessa sanonut! Lapset ovat aivan ihania ja tuovat elämään aivan uuden merkityksen ja sisällön. Enää sitä ei elä vain itseään varten vaan lapsiaan varten. Tekee kaikkensa, että heidän olisi hyvä olla, sillä rakastaa heitä niin kuin ei olisi koskaan voinut kuvitella! Välillä sitä vain vähän väsyy. Se täytyy suoda itselleen, vaikka tuntuisi siltä, että kukaan muu ei sitä ymmärrä.
Vaikka välillä onkin rankkaa, suurimmaksi osaksi kuitenkin on ihanaa. Vauvan syntymä, ensimmäinen hymy, hyväntuulinen vauva sylissä, vauvan tuoksu, leikkimatolla jokelteleva vauva, makoilu koko perheen voimin sängyllä sekä isosiskon rakkaus pikkuveljeä kohtaan ovat sellaisia asioita, joita ei voi sanoin kuvailla. Ne saavat sydämen pakahtumaan! Niiden rinnalla väsymys ja rankka vauva-aika tuntuvat todella pieniltä. Onneksi minulla on ihmisiä lähipiirissä, jotka ymmärtävät kyllä. Näille äideille voin kertoa miltä tuntuu ilman, että he tuomitsevat. He tietävät, että välillä vaan vähän väsyttää!