Vauvani ei pystynyt hengittämään

Sanat, joita en varmasti koskaan unohda. ”Se ei pysty hengittämään!”

Meillä oli rankat keskiviikko ja torstai. Keskiviikkoiltana olimme laittaneet vähän reilu viikon ikäisen prinsessamme kehtoonsa nukkumaan niinkuin joka ilta teemme. Oikealle kyljelleen, kehdon pääpuoli koholla. Kymmenen aikaan itkarista kuului outoa köhimistä, joten Topi meni katsomaan mistä ääni tulee.

Toinen, mitä en koskaan unohda, on se näky kun Topi tuli sininen, henkeään haukkova, vauva sylissään yläkertaan. Otin samantien puhelimeen käteen ja soitin hätänumeoon. Sofia ja Aleksanteri nukkuivat alakerrassa. Seurasimme päivystäjän ohjeita ja odotimme ambulanssia seitsemän minuuttia. Voi luoja, kuinka pitkät minuutit ne olivat! Se katse vauvan silmissä on porautunut mieleeni. Se hätä kun ei saa happea!

Ambulanssi tuli, ensihoitajat saivat hengitystiet auki ja värin takaisin vauvan kasvoille. Hän pystyi jopa itkemään! Lähdin yöpuvussa vauvan kanssa ambulanssilla pillit huutaen lasten päivystykseen, jossa tehtiin kaikki tarvittavat tutkimukset. Matkalla jouduimme pysähtymän kerran, jotta saivat vauvaa hoidettua kesken matkaa. Topi jäi kotiin odottamaan, että mamma tuli hoitamaan isompia lapsia ja tuli sitten perässä sairaalaan.

Tutkimusten jälkeen pääsimme lasten teholle. Siellä tehtiin lisää testejä ja vauva oli tarkkailussa yön yli. Topi ei saanut jäädä vaan joutui lähtemään kotiin. Hoitajat herättivät minut yöllä syöttämään pikkuista ja sain aina kun heräsin käydä katsomassa toista. Muuten jouduin nukkumaan suihkuhuoneeseen levitetyllä varasängyllä, sillä vanhempainhuone oli varattu. Tai enhän minä nyt nukkumaan pystynyt. Itkin lähinnä. Itkin ja toivoin parasta. Mietin kuinka lähellä se, mitä en edes pysty sanomaan, oli.

Aamulla menin heti vauvan luo ja istuin siinä koko aamupäivän. Topi tuli myös ja odottelimme lääkäriä. Lääkäri tuli ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Vauva oli ”vain” hengittänyt pulautusta keuhkoihinsa. Kaikki kunnossa. Voimme lähteä kotiin. Vain huonoa tuuria! Kukaan ei kuulemma olisi voinut tehdä mitään. Sanat, jotka lohduttivat. Olimme tehneet kaiken oikein. Nukuttaneet juuri niinkuin pitääkin. Pari viikkoa meillä on nyt vielä keuhkokuumeen riski päällä.

Laitoin heti kotoa viestin ystävälleni, joka on kokenut myös samankaltaisen tilanteen. Viestissä kysyin, että miten tästä voi jatkaa normaalia elämään? Miten voi olla antamatta pelolle liikaa valtaa? Ajan kanssa kuulemma. Niin kai se menee. Aika varmasti tekee tehtävänsä ja pystyn taas laittamaan vauvan nukkumaan niin, että en ole kokoajan samassa huoneessa ja säikähdä jokaista äännähdystä.

Toisaalta on hyvä, että Topi on vielä tämän kuun töissä, joten minun on vain pakko pärjätä enkä voi jäädä pelkäämään. Totta kai mietin jatkuvasti, että mitä jos se tapahtuu taas? Mutta pakko kai uskoa kun lääkäri sanoi, että ei ole mitenkään todennäköistä, että se tapahtuisi uudestaan. Huonoa tuuria vain. Silti olen varuillani, mutta pelkäämään en voi ruveta!

 

-R

Blogia voit seurata myös Facebookissa, Instagramissa (@kotikumpulassablogi) ja Bloglovin’ssa. 🙂

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *