silmänpalvoja tässä iltaa

Joku aika sitten, matkalla tuonne jo maintsemaani 1000 gifts-raamistapaamiseen, juteltiin joidenkin ystävien kanssa siitä, miten sitä usein haluaa tunnustusta siitä mitä on kotona tehnyt. olettaen, että on jaksanut/kerennyt mitään tekemään. Ja miten sitä mielessään laskee, kumpi on lastannut astianpesukoneen useammin, kerännyt lelut lattialta tai pyyhkinyt pöydän useammin.

Sen kerran opetuksessa, tää Ann Voskamp sitten sattui puhumaan siitä, miten usein ”we hope for appreciation for things weve done, for example around the house” Ha ha, vaihdettiin siinä pari katsetta kavereiden kanssa. Ja sitten, siinä opetuksessa tuli esiin jotain, mikä on varmaan ihan peruskamaa, ja pitäis olla kai jo omassa ymmärryksessä perillä, mutta mitä en lopulta koskaan oo oivaltanut niinkuin silloin oivalsin. (tosin en valitettavasti omaksunut sitä omaan ajattelumaailmaani saman tien..) Siinä puhuttiin siitä, että usein näin onkin, jos me tehdään asioita ihmisille tai ihmisten takia. Jos siis palvelen ihmisiä, niin melkein automaattisesti odotankin jotain takaisin, tai ajattelen, että ehkä tuo toinen voisi sitten ensi kerralla tehdä tämän. Mutta, jos sydämeni ja ajatukseni oiskin suuntautunut niin, että tekisin asian palvellen Iskää, niin koko homma saa uuden mittakaavan. Tänään törmäsin seuraavanlaiseen jakeeseen efesolaiskirjeestä: Älkää olko silmänpalvelijoita ja mielistelijöitä, vaan noudattakaa Kristuksen palvelijoina Jumalan tahtoa koko sydämestänne. Tehkää työnne auliisti, niin kuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä.

Osui ja upposi. Pahus.

Nyt tuolla keittiössä odottaa täysi astianpesukone, tiskeistä täysi allas ja lelukaaos lattialla. Ehkä jos mä tarpeeksi monta kertaa koitan tehdä näiden sanojen mukaan, siitä tulee myös sydämen ja mielen todellisuutta..? 

Musta ois nimittäin kiva olla sydämeltäni vähän kauniimpi eikä niin hitsin itsekäs.