On kantamalla. Kuten olen nyt päätynyt kahtena iltana tekemään. Mun hartiat on varmaan käyttökelvottomat, kun e on tervehtynyt. Sitä on tarvinnut kanniskella muutenkin aika paljon enemmän nyt viimeaikoina kun se on vähän parka. 

Eilen tosiaan E ajeli tunnin, eikä pikkue nukahtanut! Ha ha. Välillä musta tuntuu että se koittaa viimeseen asti paeta sitä unta, koska ei halua menettää mitään! Vaikka kyllä se oikeesti normaalisti paremmin nukahtaa.

Tää ilta oli aikamoinen. Käytiin yksityisellä, joka oli parikyt minsaa myöhässä. Jahtasin e:tä odotustilassa, tai siis oikeastaan ulos odotustilasta, ja kannoin sinne takasin. Voin sanoa, että lapseni vaikuttaa varsin aktiiviselta tapaukselta.. Lopputulema kuitenkin oli antibioottikuuri korvatulehdukseen. Hyvä kun on hoidossa nyt. E on jalkapallomatsissa, joten syötin yliväsyneelle lapselleni puuron hyvällä omallatunnolla sen tuijottaessa puhelimen ruudulta sesame streetin feist-videota.

Mietin eilen e:tä kantaessani uneen, että on se äitiys sitten jännä juttu. Että vaikka sitä niin ajattelee olevansa jo ihan lopussa, kuitti, poikki eikä jaksa eikä huvitakaan ehkä, ei oo mitään jäljellä, niin jostain niitä tippoja sitten kuitenkin ilmestyy. Että sitten sitä kantaa, heijaa ja paijaa. Rakastaa. 

Ja mä kyllä niin tykkään nukkuvan, rennon lapsen painosta sylissäni. Se hauraus herättää rakkautta.

Voi, älkää kysykö multa.

Tai no, autolla ajelemalla. Mutta se ei ehkä ole fiksuin vaihtoehto. 

Viimeiset kuusi päivää on olleet aikamoisia. Pikkue:n tukkoisuus palas muutaman päivän tauon jälkeen ja sitten sitä onkin ollut mahdoton saada yöunille. Päikkäritkin on vaatineet sellasia tunnin, kahden nukutussessioita. Mutta kun yöuni ei tule silmään neljännelläkään tunnilla, niin voin sanoa että harmittaa. Sekä vanhempia että lasta. Ollaan siis isketty sitten lapsi istuimeen ja lähdetty ajelemaan. On nukahtanut kymmenessä-kahdessakymmenessä minuutissa. Ja nyt mä pelkään, että mitä jos se tottuu siihen ja ei sitten terveenäkään enää nukahda normaalisti. Apua mitä arvontaa nää kaikki päätöksen on.

Mutta e on siis ollut tosi väsynyt. Monta yötä mennyt totutun 12tunnin unen sijaan seittämällä tai kaheksalla. Ja mä olen poikki, kun tuntuu että ne viimeisetkin omat ajat ja illan kahdenkeskiset tunnit E:n kanssa on viety! Huh, voin sanoa että tulee taas paljon kaikenlaisia tunteita pintaa jotka nostaa kaikenlaisia prosesseja ja voin sanoa, että taivaskokemusten näkeminen varsinkin illoissa on ollut vähän haastavaa.

Mutta eilen oli aika mahtavaa, pääsin tutustumaan e:n sosiaalisuuteen ihan uudella tasolla! Käytiin lääkärissä, koska halusin tsekkauttaa ettei ole korvatulehdusta. Täällä on nykyään niin ”fiksu” systeemi, että jengi ohjataan vaan kaupunginsairaalaan jonoon! Voin sanoa, että kaikki pikkulasten vanhemmat oli siellä vähän helisemässä, kun odottaa tunnin, pari pienen kanssa. No, meillä siellä vierähti kaksi tuntia, ja sinä aikana e kävi tervehtimässä tyyliin jokaista muuta kahtakymmentä odottajaa.. Muutamaa tuli halattuakin siinä ja parille se roudas kirjoja luettavaksi, jonkun varpaitakin se kutitti ja vaikka mitä! Oli kyllä aika hulvatonta ja ihanaa nähdä se tositoimissa. Paikallaan se ei kyllä ole hetkeäkään.. Kävin tänään pankissa vaihtamassa rahaa matkaa varten ja se venkoili mun sylissä aikalailla kun halus vaan tutkia paikkoja. Odotan mielenkiinnolla meidän lentoja.

E on taas vaihteeksi nukutusajelulla. APUASEVARMAANNUKAHTAAVAINNÄINTEINIKSIASTI! Keittiössä on kamala tiskivuori ja leluja on kerros lattialla. Ehkä mä voisin tehdä jotain. 

Kiitollinen tänään fazerinajäätelöstä, amerikandollareista, mun miehestä.