Ladataan...
Kotihiiren saarella

Juttelin viikonloppuna Lauttasaaressa asuvan kaverin kanssa. Hän harrastaa juoksua ja kertoi olevansa hyvin iloinen Larun hyvistä rantareiteistä. Kysyin, mitä hän tykkää Laajalahden lenkistä. "En ole kokeillut! Missä se on?"

Seuraavalle omalle lenkilleni sattui sopivasti syyskuun paras sää (myös äkillinen raivoisa sadekuuro, mutta se oli vain virkistävää). Innostuin ottamaan inspiraatiokuvia, kaveri voi käyttää näyttää vaikka kuvallisena reittiohjeena.Kotoani katsottuna Laajalahden kiertoreitti alkaa Keilaniemestä. Länsiväylän siltojen kohdalla on aina muutama ukko kalassa. Osa ukoista on muuten varsin nuoria. :)

Parin kilometrin asfaltoitu suora Länsiväylällä olisi hyvin tylsä ilman pohjoiseen avautuvaa maisemaa. Lauttasaareen tultaessa vastassa on rasittava Katajaharjun nousu, josta selviytynyt saakin lasketella alamäkeä Kaskisaareen saakka.

Kaskisaaresta reitti jatkuu toista pikkusiltaa Lehtisaareen. Heti sillan jälkeen tulee kääntyä vasemmalle, jossa on merenrantaa mukaileva pikkupolku. Se on ihanan pehmeä askellettava, mutta soveltuu käytettäväksi vain nilkkasukkiin ja pitkiin housuihin pukeutuneena. Oikealle suuntaamalla pääsisi ennen pitkää Munkkiniemeen ja Töölöön.

Näkymä Kaskisaaren ja Lehtisaaren väliseltä sillalta.

Laajalahden lenkki sopii loistavasti myös sauvakävelyyn, jonka suuri ystävä olen. Niskat kiittävät!

Lehtisaaren rantapolulta katsottuna Keilaniemi näyttää tältä. Lenkin alkupää on suoraan edessä.

Jos nähdään illalla reitillä niin moikataan! Olen se, jolla on täysmusta tuulipuku ja siinä iso koiraheijastin.

Ladataan...
Kotihiiren saarella

Häiden jälkeen elämä jatkui pelkkänä juhlana.

Mahdollinen häämatka oli jäädä kokonaan muiden järjestelyjen jalkoihin, mutta viime tipassa saimme aikaiseksi varata lennot ja hotellin. Koska kummallakaan meistä ei ollut erityistä kohdetoivetta, mutta halusimme aikataulu- ja budjettisyistä kaupunkilomalle Eurooppaan, noudatimme kaason neuvoa ja valitsimme Pariisin. Minun mielestäni klassikko, mies sanoo klisee. Onnistunut valinta kuitenkin, meillä oli ihana matka.

Tosin mitenpä häämatka voisi mennä pieleen. ;)

Reissun teki erityiseksi se, että kyseessä oli paitsi ensimmäinen kertamme Ranskassa, myös ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkamme (Tallinnaa ei lasketa). Seurusteluaikanamme lentelimme kyllä jatkuvasti, mutta ainoastaan yhtä reittiä, ja silloinkin kyydissä oli kerrallaan vain toinen. Ja kun lentokonetreffailu lopulta voitiin lopettaa, teimme päätöksen sijoittaa vuosilomat ja kaikki mahdolliset käteisvarat asuntobisnekseen... Siispä kyllä, häämatka oli kaikin puolin iso ja ikimuistoinen. :)

Täysin subjektiivisen arvion perustella parasta Pariisissa on:

  • Eiffel-torni
  • Moulin Rouge
  • Le Marais -kaupunginosa

 Muistikorttia purkaessa tuli jo ikävä takaisin! Onneksi häämatkan, toisin kuin häät, voi ottaa uusiksi vaihtamatta puolisoa.

Ladataan...
Kotihiiren saarella

 

On kauan siitä, kun viimeksi täällä kirjoittelin. Heinäkuu mennä humahti ja elokuu siinä sivussa, mikä ei suinkaan tarkoita, etteikö paljon olisi tapahtunut. Mutta ennen kuin siirryn muistelemaan kulunutta kesää ja erityisesti sen poikkeuksellisen lämmintä intiaanikesälauantaita elokuun toiseksi viimeisellä viikolla, kerron teille tarinan eräästä tietystä punapigmenttisestä pojannappulasta.

1990-luvun alun Oulussa Intiön päiväkoti sijaitsee keskellä toimivaa kasarmialuetta. Puutalot ympärillä ovat vanhoja, Venäjän vallan ajalta. Iltapäivisin eskarilaiset kiikkuvat rengaskeinuissa, punatukkainen poika välillä tummatukkaisen tytön kanssa. Kun Riikan vanhemmat menevät kasarmin juhlatalossa naimisiin, punapäinen poika hakee tummatukkaista tyttöä tanssimaan. He ovat kuusivuotiaita.

Samoihin aikoihin kun nämä reippaat eskarilaiset harjoittelevat tanssiaskeleitaan, erään vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan isä rakentaa perheelleen omakotitaloa uudelle asuinalueelle Oulujoen eteläpuolelle. Samalta alueelta yrittävät saada tonttia myös intiöläisten lasten vanhemmat. Punatukkaisen pojan perhettä onnistaa. Koko ala-asteen punatukkainen ja blondipoika käyvät samaa luokkaa, kasvavat ja tulevat tutuiksi toistensa vanhemmille, kuten kaikki muutkin seudun vesselit.

Vuosituhannen vaihteessa eteläisen kaupunginosan nuorilla ei vielä ole omaa yläastetta. Se on oikeastaan varsin hyvä, koska keskustan jättikoulusta on kätevä siirtyä oppituntien jälkeen... no, vaikka minne. Punatukkainen ja blondipoika aloittavat luokalla 7D. Musiikkiluokkien oppilaat sijoitetaan F-, G- ja H-luokille, tummatukkainen tyttö noista viimeksi mainitulle. Kuluu vuosi, toinenkin, kasiluokan jälkeen rippikoulu ja konfirmaatiopäivän kevyen pöhnäisillä jatkoilla Ainolanpuistossa on kolmikkomme lisäksi puolet kaupungin nuorista. Puoliltaöin kännykkä on laitettava kiinni, blondipojan äiti soittaa taukoamatta, mutta ei poika voi lähteä kotiin. Hänen ystävänsä on iskenyt tummatukkaisen tytön ystävättären ja hänen on pidettävä tummatukkaiselle seuraa. Kaveria ei jätetä, ajattelee blondipoika silloin ja ajattelee yhä.

Lukiota kolmikkomme käy kukin tahoillaan, mutta se ei tarkoita, etteivätkö he näkisi toisiaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Itse asiassa heistä jokainen tunnetaan melkoisena menijänä, mikä ei suinkaan häiritse heitä itseään. Opettajia ja vanhempia saattaa välillä häiritä. Kuinka ihmeessä opettajan ammatin valinneet jaksavat katsella teini-ikäisiä pahimillaan 50 vuotta, kun useimmat vanhemmat meinaavat läkähtyä viidessä? Ehkä opettajat jatkuvasti  muistuttavat itseään, että epätoivoisista ennusmerkeistä huolimatta lähes kaikista nuorista kuoriutuu suurin piirtein normaaleja täyspäisiä aikuisia.

Niin nimittäin käy, punatukkaiselle, tummatukkaiselle ja blondipojallekin. Kaksi ensiksi mainittua suuntaavat pian lukion jälkeen etelään, asettuvat aloilleen ja kotiutuvat. Osakunnan illanvietossa he muistelevat hymyssä suin yhteistä tanssiaan, sitä lähes kahdenkymmenen vuoden takaista.

Kun tummatukkainen tyttö ja vanhaan kotikaupunkiin opiskelemaan jäänyt poika tytön kesälomalla sattumalta törmäävät, löytävät saman sävelen ja päättävät lähteä kulkemaan elämäänsä yhdessä, on itsestäänselvää, että punatukkaiselta kysytään. "Ilomielin, sehän on suuri kunnia", vastaa punatukkainen, mutta lisää hieman jännitystä äänessään: "onhan se minullekin erikoinen tilanne".

Ja niin tulee odotettu elokuu, intiaanikesäviikonloppu ja lauantai, jolloin tytön tumma tukka kammataan muodikkaalle verkkonutturalle ja hän saa kannettavakseen kymmenistä vaaleanpunaisista pikkuruusuista huolellisesti sidotun kimpun. Isänsä luovutettua tummatukkaisen tyttönsä hän kävelee kirkon käytävää rinta rinnan vaaleaverisen sulhasensa kanssa, määränpäänsä saavutettuaan niiaa heitä alttarilla odottavalle, ja hieman myöhemmin silmät onnesta kosteina vastaa "tahdon" hänelle nyt jo aikuiseksi varttuneen punatukkaisen pojan esittämään kaikkein tärkeimpään kysymykseen.

Onnelliset Helsingin Huvilakujalla 22.8.2015.

 

 

Loppukevennyksenä kolmikkomme samassa kuvassa. :)

Kuvat Lari Lappalainen

Pages