Joskus on hyvä elää pehmustetussa kuplassa. Kun ei tiedä muusta menosta mitään, tulee oltua tyytyväinen siihen mitä on ja tehtyä itselleen sopivia ratkaisuja. En tiennyt, että esikoisemme oli suuritarpeinen vauva, koska suurta ollaan aina suhteessa johonkin toiseen. En tuntenut vauvoja, joten minulle esikoinen oli vauvan prototyyppi ja sellaisenaan juuri oikean kokoinen kaikissa suhteissa. Hän viihtyi sylissä eikä viihtynyt lattialla, joten hän oli koko ajan sylissä paitsi silloin kun oli kantoliinassa tai liikkuvissa vaunuissa. Elin kuplassa enkä oikeastaan pysähtynyt miettimään, mitä olivat nämä sitterit ja lelumatot ja pinnasängyt, joissa vauvat ehkä viettävät aikaansa. Tai siis että tosielämän vauvat viettäisivät niissä aikaansa, olinhan toki niitä telkkarissa ja mainoksissa nähnyt, mutta eihän telkkari muutenkaan ole totta ja mainokset nyt eivät ainakaan.

Nyt elän asumisen suhteen kuplassa, pienessä ja sekaisessa sellaisessa. Muutimme takaisin Suomeen viime kesänä ja luulimme vain käväisevämme vuokralla. Joo, kohta tulee vuosi täyteen. Asuntomme pohjaratkaisu on kiva, meille kaikille on omat soppemme ja alueestakin on löytynyt monia hyviä puolia. Aina silloin tällöin, kun kiinnostumme jostain talosta, kiinnostun minäkin sisustusblogeista. Ja ne blogit uhkaavat minun kuplaani! Ei ole tilaa, tyhjiä pintoja, valkoisia lattioita eikä täydellisen harmaita seiniä. On epämääräisiä röykkiöitä, muovisen oloista laminaattia, mintunvihreitä seiniä ja ikävä sukulaisen varastossa olevaa kirjoja, lautapelejä, mankelia. Pahinta ovat nuo mintunvihreät seinät. Kenen idea on ollut maalata vuoden vanhan asunnon kaikki seinät vahvasti hyytävän kylmään mintunvihreään taittavalla valkoisella? Mitä ilmettä tai ihmettä sillä on tavoiteltu?

Terävin neula pisti kuitenkin vähän yllättäen. Talosta olikin tehty kuulemma reilusti pyyntihinnan ylittänyt tarjous. Kupla kuntoon ja sisustusblogit kiinni.