Romahdus

 

En tiedä, mistä aloittaisin. Oon viikkoja taistellut sen kanssa, että miten kertoisin teille mun viime kuukausien matkasta, mutta lienee helpointa aloittaa alusta. Asioiden ylös kirjoittaminen ei ole ollut helppoa, mutta jos joku inspiroituu mun matkasta hoitaakseen itsensä, niin kyllä tämä kannatti.

 

Aloitin integratiivisen psykoterapian noin puolitoista vuotta sitten. Terapeuttini oli ensimmäinen aikuinen elämässäni, joka aidosti kuunteli ja osoitti empatiaa minua kohtaan. Toki maksan hänelle istunnoista, mutta empaattisuus hämmensi. Onko tämä normaalia? Odotin, että hän löisi minua karttakepillä sormille ja sanoisi, että ”tsemppaa nyt vähän”. Sen sijaan hän sanoi ”kamalaa, että sinulle on käynyt noin”. Näin jälkikäteen on ollut myös jotenkin kovin surullista ymmärtää, ettei oppimismallia empaattisuudesta ole ollut.

 

Terpaiamatka on ollut hidas ja kivikkoinen. Erittäin poukkoileva, kunnes viime syksynä tuli kunnon sukellus syvään päätyyn. Olette ehkä rivien välistä jotain tällaista lukeneet IG:n puolella, enkä itse vielä silloin sisäistänyt sitä, kuinka tärkeää on mennä lapsuuteen ja niihin epämukaviin tapahtumiin, jotka on unohdettu mappi Ö:n peräpäätyyn. Välttelin sitä ja halusin ratkaisun käsillä oleviin haasteisiin. En käydä läpi asioita, ”joilla ei ole enää mitään väliä”.

 

 

Loppuvuosi 2021

 

Yksi marraskuinen ilta istuutin poikaystäväni alas ja kerroin hänelle, että olen masentunut. Itkin joka päivä. Olin itkenyt jo monta kuukautta joka päivä. Kirjoitin paljon. Kävin terapiassa. Suoritin kalenteria, itkin töiden välissä. Mulla on kameran rullassa videoita, jossa purskahdan kesken kuvauksen itkuun. Silti aina jostain sain kaivettua sen hymyn.

 

Surutyölläni ei näkynyt loppua ja parin ystävän suosituksesta menin energiahoitoon. Olin kuullut paljon hyvää ja odotin voivani paremmin hoidon jälkeen. Päivien ja viikkojen kuluessa tilanne meni pahemmaksi. Kävi ilmi, ettei hoitaja päässyt energiakenttääni kiinni, sillä vahvat voimat kontrolloi minua. ”Äitini suvun naiset kontrolloi minua ja elämääni”. En ymmärtänyt lainkaan, mistä hoitaja puhui. En kokenut asiaa näin.

Olin suorastaan pettynyt, ettei hoito toiminut kuten odotin. Varasin silti uuden ajan tammikuulle, sillä puhuimme hetken myös yhdestä edellisestä elämästäni, jonka yksinäisyyttä kannan myös tässä elämässä ja halusin tietää lisää.

 

Samoihin aikoihin — sattumalta — aloitin myös kehollisen terapian. Olin väsynyt ja keho oli todella jumissa. Olin raato.

Sain heti ensimmäisella hoitokerralla kuulla, että kannan paljon vihaa ja muiden ihmisten taakkaa sisälläni. Jälleen, en ymmrätänyt lainkaan, mistä hoitaja puhui. Tällä kertaa jatkoin hoitoja, sillä jokaisen kerran jälkeen jotain purkautui ja keho alkoi näyttää paranemisen merkkejä.

Kävin kahden viikon välein hoidoissa. Paranemista tapahtui, kun patoutumia ja suojakuorta alettiin purkaa. Olin tarpeeksi väsynyt, ettei keho jaksanut pyristellä vastaan. Samalla sain kuitenkin kuulla, ettei keho palaudu, vaikka priorisoin lepoa ja unta.

 

Enpä olisi silloin arvannut, että surutyö oli vasta alussa ja näiden erikoishoitojen yhteisenä päämääränä oli vetää mut vielä syvimpiin vesiin.

 

Joulu ajoittui viikonlopulle ja meidän piti olla vain viikonlopun yli poikaystäväni mökillä. Lopulta muutaman päivän joululoma muuttui kolmeksi viikoksi ja paluu kaupunkiin ahdisti.

 

Olin uupunut. Olin masentunut. Elämäni toinen burnout.

 

 

Kuvat: Sara-Annika Aremo