Vuosi uupumuksen jälkeen

Puolitoista vuotta sitten itkusta ei meinannut tulla loppua. Siitä tuli osa minua, mun luontaista olotilaa. En muistanut, milloin olisin nauttinut mistään normaalista, kuten hyvästä aamukahvista tai auringonlaskusta. Tavallisista asioista, jotka ennen toivat iloa arkeen.

Kun itkua oli jatkunut pari kuukautta uskalsin puhua poikaystäväni kanssa asiasta ja epäilin olevani masentunut. Vuoden 2021 joulu oli käännekohta, kun romahdin kokonaan. Olin silloin jo niin väsynyt, ettei kehoni enää jaksanut pyristellä vastaan. Väsymys muuttui pikkuhiljaa uupumukseksi ja suru masennukseksi.

Viime vuoden aikana olen tutustunut itseeni ja omiin varjoihini ensimmäistä kertaa ikinä. Terapian myötä tuntui siltä, kuin laput olisi nostettu silmiltä. Olin oppinut peittelemään, vähättelemään ja kieltämään lapsuudessa sekä nuoruudessani tapahtuneita asioita.

Kesällä 2022 sain ADHD-diagnoosin, joka jälleen edesauttoi ymmärtämään itseäni sekä levottomuuttani. Sain lääketieteellisen pohjan kaikelle, mikä on tuntunut itselle haastavammalta, kuin vaikka opiskelukavereille tai kollegoille.

Diagnoosi toi valoa tunnelin päähän. Se lisäsi itsevarmuutta, mikä katosi tyystin burnoutin myötä. En ole koskaan tuntenut itseäni niin luuseriksi, kuin vuosi sitten.

Olin jo valmis palaamaan takaisin elämään, kunnes kesää siivitti keskenmeno sekä läheisen kuolema. Pitkään odotetun raskauden päättyminen sekä raskas saattohoito heti perään syvensivät entisestään perspektiiviä elämään.

Uupumuksen jälkeinen aika on ollut vähintäänkin transformoiva. Sen sijaan, että olisin viettänyt jälleen yhden vuoden täyttäen sisälläni ollutta tyhjiötä erilaisilla self-helpeillä tai jatkokoulutuksilla, olen poisoppinut.

Kuorinut itseäni kerros kerrokselta. Nollannut itseni henkisesti sekä fyysisesti. Löytänyt uudet urat, jossa olla ja kävellä.

Tuntuu hyvältä sanoa, että se on nyt ohi. Että kaikki se, mitä vuosi sitten jouduin käymään läpi on taakse jäänyttä elämää.

Silti aina toisinaan mietin, miten siitä on vasta vuosi?

Paraneminen on varmasti loppuelämän projekti, mutta ainakin tähän asti ollaan selvitty pahimmasta. ADHD-diagnoosi toi toivoa.

Vuoden jälkeen värit loistavat kirkkaammin kuin koskaan aiemmin, aamukahvi maistuu ja nautin taas auringonlaskuista.

Kaiken lisäksi elämäni suurin unelma on toteutumassa, kun raskautuminen onnistui uudestaan viime syksynä. Juuri nyt kannan ja kasvatan pientä sateenkaarivauvaa. Ihan pian minusta tulee äiti. Tuntuu uskomattomalta ja joka päivä yritän pysyä optimistisena tämän raskauden suhteen.

En usko, että raskautuminen olisi koskaan onnistunut entisellä Kriseldalla. Mun keho, mieli ja hermosto ovat ihan uudet verrattuna siihen, mitä olin vuosi sitten.

Olen tehnyt tehnyt töitä irtipäästämisen eteen. Monta tuntia terapiassa ja kuntoutuksessa eri ammattilaisten luona on tuonut mut tähän pisteeseen. Iso kiitos heille.

On hurjaa, miten ympärivuorokautiseen stressiin tottuu ja oli myös surullista kuulla, ettei keho palaudu levossa. Pitkittyneenä stressi voi näkyä esimerkiksi erilaisina kroonisina vaivoina, hormonien epätasapainona tai immuunipuolustusjärjestelmän heikkoutena.

Yks parhaimmista päätöksistä oman kehon suhteen on ollut sen korjaaminen samalla, kun kävin läpi elämäni suurinta kriisiä.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja keho kätkee itseensä melkoisen määrän taakkaa.

Sekä mielen että kehon hoitaminen samaan aikaan on ollut eheyttävämpää kuin mikään. Toivon kovasti sitä, että tulevaisuudessa tullaan yhä enemmän painottamaan kehollisen terapian tärkeyttä samalla, kun hoidetaan mielen sairauksia.

Vaikka olen haaveillut äitiydestä niin kauan kuin muistan ja olisin ollut jo omasta mielestäni valmis vuosia sitten, en voisi olla kiitollisempi juuri nyt tästä ajankohdasta. Elämäni suurin kriisi toi mut juuri tähän hetkeen, elämäni suurimman unelman äärelle.

Siispä loppukaneettina:

Haluan tsempata just sua, jonka tunnelin päässä ei vielä näy valoa.

Ota aikaa itsellesi. Opi piirtämään omat rajasi.

Opi pois kaikesta, mikä on himmentänyt sun omaa valoa.

Luota siihen, että jotain vielä parempaa on edessä. 

Kuvat: Sisäinen valo -kampanja, Anni Ruuth

Kuvaaja: Sara Lehtomaa