Tänään alko meiänkin kotona arki. Hra jalkapalloilija ja isosisko siis kömpi intoa puhkuen työpaikoilleen ja minä jatkan työttömän ihanaa elämää. Oikeesti molempia melkosesti tuntu ottavan päähän loman loppuminen ja mä vaivun pikkasen syvemmälle luuserifiilikseeni. Tällä viikolla lupaan kyllä ihan oikeesti tsempata työnhaun suhteen! Tsemppaamiseksi voi myös kutsua sitä että heräsin 6.00 paistamaan työläisille piristyspannukakkuja.
Eilen oli kovin kökkö päivä. Tarkotus oli lähteä pikavisiitille Kotkaan ja meripäiville ja Elias ois päässy samalla kirmaamaan metsiin vapaana. Erään mustavalkosen pyörivän esineen takia ei lähdetty.
Nökötin siis yksin kotona ja olin melkosen kiukkunen ja harmistunu. Siinä räkä poskella kovin surkeelta tuntunutta elämää pohdiskellessani (mikä siinä muuten on, että klo 22 jälkeen pienetkin murheet tuntuu ihan katastrofaalisilta. Yhdet muuttuneet iltasuunnitelmat tuntu väsyneenä ja nälkäsenä kepeesti suuremmilta ku Afrikan nälänhätä tai Estonian uppoominen) päätin että tänään vietän hitaan sunnuntain, enkä suunnittele yhtään mitään. Koska mönkäänhän ne suunnitelmat tuntuu menevän. Lohdutin vielä laittoman aikasin nukkumaan joutuvaa Eliasta, että huomenna on varmasti parempi päivä.
Ja hitaastihan tä rullailee. Aamulla pidin lupaukseni ja reippailin Eliaksen kanssa tunnin tuskasessa kuumuudessa ja kosteudessa uimaan Arabianrantaan. Nyt Hra jalkapalloilija nukkuu (ansaitusti, kihi) hiukan kärsivän näkösenä pois illan humuja. Ja minä teen tän vuoden hesarinlukemisen hitausennätystä. Sunnuntai-sivuilla on muuten mainio juttu hidastelusta. Alan olemaan siinä melko hyvä.
