Arki

Elokuu on tuonut tullessaan arjen. Miehen pidentyneen kesäloman vuoksi tosin vasta nyt.

Meidän arkemme näyttää tänä syksynä siltä, että mies on arkipäivät töissä ja minä jatkan edelleen hoitovapaalla, tammikuuhun saakka.

Koko kevään pohdin paljon tyttöjen tilannetta, alkuperäinen suunnitelma olikin, että palaisin myös itse töihin jo elokuussa ja tytöt menisivät päiväkotiin mutta päätin viime metreillä lykätä tätä vielä tammikuuhun. Esikoisemme täytti kesällä neljä ja oli viimeisen vuoden kotona kun kuopuksemme syntyi. Kaksi kertaa viikossa hän kävi 3 tuntia kerhoa.

Nyt kuitenkin tiedossa oli jo, että tammikuussa menen töihin ja tytöt hoitoon. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme siihen, että kerhon sijaan esikoinen aloittaakin jo elokuussa päiväkodissa 80h/kuukaudessa sopimuksella. Tähän ratkaisuun päädyttiin siksi, että hän saisi meille mieluisamman päiväkotipaikan, ryhmäytyisi sinne jo heti alkuun ja löytäisi kavereita. Tiedossa kuitenkin oli, että tuon ikäinen kaipaa jo seuraa, muutakin kuin siskon ja äidin. Nyt hän siis käy päiväkotia kahtena tai kolmena päivänä viikossa, noin kuusi tuntia päivässä.

Tätä arkea on takana pian kaksi viikkoa ja se herättää itsessäni monenlaisia tunteita. Suurinpana tuo monesta vauvaryhmästä tuttu ’paska-mutsi’-fiilis. Olen itse kotona nuoremman lapsen kanssa ja laitan vanhemman hoitoon! Miksi? Että pääsisin itse helpommalla?

Jaksan uskotella, että tämä on lapsen parhaaksi; hän saa seuraa, hänellä on kunnon tekemistä edes muutamana päivänä viikossa. Mutta silti, koen joka ikinen aamu valtavaa syyllisyyttä kun vien hänet ja toivotan hauskaa päivää teennäisen pirteästi ja lähden pienemmän kanssa takaisin kotiin.

Samalla koen myös helpotusta. Ja syyllisyyttä siitä. Helpotusta koska tiedän, että pienemmälle riittää pari tuntia kivien ihailua, lounas ja sitten hän nukkuukin päiväunia liki siihen saakka kun mies ja esikoinen tulevat kotiin. Helpotusta, koska saan hetken tehdä asioita rauhassa; kotitöitä, kirjan lukemista tai vaikka blogin kirjoittamista.

Koen myös, että tällä ratkaisulla saan annettua yksilöllistä aikaa pienemmälle, välillä vain me kaksi. Samalla tunnen syyllisyyttä myös siitä; miksi emme voisi tehdä tätä samaa kolmistaan?

Olen aina ollut vastaan sitä, että iso jää päiväkotiin kun vauva syntyy ja minulle oli aivan selvää, että myös esikoinen jää kanssamme kotiin. Tähän ajatusmaailmaan vahvasti vaikuttaa varmasti myös se, että olen itse päiväkodissa töissä.

Mutta, sitten esikoiselle alkoi tulla ikää. Touhut kavereiden kanssa lisääntyivät. Rennoiksi ajattelemani kotipäivät muuttuivat mankumiseksi siitä, että ei ole mitään tekemistä. Tekemiseksi ei enää riittänytkään ’puistoilu’ omalla porukalla, yksin on mälsä leikkiä. Ja jälleen syyllisyys; miksi en keksi riittävästi tekemistä? Enkö jaksa antaa kaikkeani lapsille, että he viihtyisivät?

Koen tästä uudesta arjesta niin paljon ristiriitaisia tunteita! Toisaalta myös tiedän tammikuun helpottuvan kun vain nuoremman pitää sopeutua päiväkotiin ja toinen menee sinne jo rutiinilla.

Millaisia ajatuksia teidän arki sussa herättää? Entä meidän?