Yksin aamun ensimmäiset tunnit

 

 

Jotta pysyn jollain tavalla järjissäni, tarvitsen myös sitä omaa aikaa.

Sitä kun voi olla aivan yksin. omine ajatuksineen.

Tällä hetkellä sitä aikaa on hyvin vähän. Ja oikeastaan se löytyy sieltä aamuyön korvilta,

Eikä siinä mitään, mä todella nautin niistä hetkistä!

 

Joka puolella on hiljaista. Niin ulkona kuin sisälläkin.

Kukaan ei häiritse, vaadi mitään. Voin tehdä melkein mitä haluan,

Laitan kahvit tippumaan ja otan koneen esiin. Ihan pienelle jotain hyvää musiikkia.

Niinkuin nyt. Kello on jotain yli viisi kun tätä kirjoittelen.

 

 

En tykkää yöstä. Väli 23-03 on jotenkin pahin.

Jos silloin satun heräämään, aamun odotus on todella käsinkosketeltavissa.

Kai siinä on se pimeys. Monta tuntia molemmin puolin. 

 

Oon varmaan aina ollut enemmän tai vähemmän aamunvirkku.

Se että heräilisin vasta puolelta päivin, tuo ajatuksen ohi kiitävistä hetkistä. Hukkaan heitetyistä päivistä.

Nyt talvea kohti tuo valon ja valoisuuden aika korostuu entisestään, koska sen vähenemisen huomaa joka päivä.

Ja jos nyt satun jostain kumman syystä rilluttelemaan, (harvassa ovat nekin olleet, viimeksi pari vuotta sitten!?!)

murehdin jo valmiiksi sitä, että päivä on vierähtänyt pitkälle kunnes olen saanut kammettua itseni ylös.

 

Voisi sanoa ettei ole omenat kauaksi puusta pudonneet.

Siksipä kipaisen vielä untenmaille, jotta jaksan heräillä kilpaa auringon ja lasten kanssa

ja toivottavasti pääsemme nauttimaan kauniista, keltaisesta päivästä.