ohi kiitävää

Aika.

Tuo poukkoilevan liikkeen omaava, menojaan kiihdyttelevä ja välillä taas paikallaan laahaava, kummallinen ilmiö. Pääsimme juhlistamaan pienen, ja kerrassaan niin suloisen tummatukkaisen tytön kastejuhlaan. Lahjaksi vein hänelle tällaisen pienen muiston. Maalasin kankaalle kukan tapaisia johon kirjailin pienen pätkän Sannin kappaleesta – Prinsessoja ja astronautteja. Kaunokirjoituksesta tuli yhtä kaunista kuin ala-asteella konsanaan, mutta ei tuo haittane. Sopii hyvin ajatukseen.

Biisi itsessään on ihan tosi hyvä. Tykkään paljon. Se saa itseni käymään hetkisen lapsuudessa, josta palaan tähän aikaan ja tajuan että omat lapseni ovat nyt vielä ajassaan jolloin äidin puhalluksessa on vielä se magic touch. Vaikka välillä tuntuu että päivä ei kulu vaikka kuinka vilkuilee. Siitä huolimatta yritän muistaa täällä ruuhkavuosien keskellä velloessa, pysähtyä välillä ja olla vaan ja nauttia just tästä hetkestä. Heistä, koska se on vaan niin kummallisella tavalla vain hetki, kun ovat pieniä ja niin riippuvaisia. Kohta sitä kuitenkin taas huomaa kuinka painovoima on vetänyt naaman uusille vuosikymmenille ja huomaat mukuloiden kaasuttelevan pihasta autollaan. Siinä sitä varmaan taas ihmettelee, uudestaan.. siis mihin se aika niin vaaan katoaa ?..

Siispä sulle, oi siskoni mun, carpe diem ja muistahan poimia päiviä! ;)