Hetken tie on kevyt
Vuosi sitten kuljin tätä tietä lasten ja vielä isonmahan kanssa. Monta kertaa päivässä.
Kodin ja tulevan uuden väliä. Vielä silloin raakileen sellaisen.
Se koti oli pieni. Aivan liian pieni varsinkin sitten kun meitä oli viisi.
80-luvulla rakennettu, huonosti huoltapidetty taloyhtiö.
Muita ei ollut saatavilla. Toinen tarjottavista ei kuulemma sovi lapsiperheille. Ei pysty elämään normaalia elämää.
Tulin huomaamaan poliisien vierailevan hyvin tiuhaan.
Tutustuin ensin yksinhuoltaja äitiin, jolla oli pihan ainoat lapset ennen tuloamme.
Kertoi lainaavansa pesutuvanavainta jos tarvitsisimme. Ei kuulemma enää anneta uusille.
Nytkin koneessa lepäsin jonkun vaatteet useammatta päivää.
Alakerran naapurissa laulettiin päivisin paljon karaokea. Öisin huudettiin ja tapeltiin.
Kyselivät olisiko autoa myydä?
Lumisateisena yönä heräsin auton ajaessa naapurirapun eteen. Kuulin lasin rikkoutuvan.
Näin autoon nousevan kaksi nuorta miestä. En nähnyt rekisterikilpeä lumen takia.
Seuraavana päivänä joku oli teipannut pahvin suojaksi.
Väliaikaisuudesta ja muusta huolimatta ehti asunto tuntumaan kodilta.
Muuttaessa tuntui pieni, aivan hetken pieni haikeus.
Nyt ensimmäisistä aurinkoisista pakkas aamuista nauttiessa. Näitä tuttuja teitä kävellessä.
Ohitin tuon vanhan kodin.
Pihassa seisoi maija.Ulos rapusta tuli poliisi koiran kanssa.
Työntelin vaunuja hiekkatietä pitkin. Metsän ympäröimälle asuinalueelle.
Menin sisälle, suljin oven ja ja aloin kahvin keittoon.