kohtasinko voittajani?

Alun innokkuus, uuden viehätys, tietämättömyys tulevasta ja ne suuret luulot itsestä.

Tämä juttu sisältää ällöttävää omaa kehua, joka räpsähtää lopulta omille nilkoille.

Jokin aika sitten kerroin tuosta suunnan muuttajasta, kun peilistä alkoi kurkistella sohvaperunan muistuttava tyyppi. Raskautta ei voinut enää syyttää turpoamisesta, olin myös jäänyt kamalaan sokerikoukkuun ( joo, niin voi oikeasti käydä. Olen luullut sitä palturiksi ja hyväksi ”syyksi” mussutella herkkuja. Ja ei, en ole siitä vieläkään kokonaan pois päässyt, lieventynyt vaan. Ja tuskinpa koskaan pääsenkään, haluankaan?) Liikkumisen ilo oli kadonnut kuin muisti mummolta ja oli kuin lotto voitto kun törmäsin sattumalta naisten harrastelija futisjoukkueeseen ja kyseisessä joukkueessa nyt potkinkin.

Olen lapsena ollut hyvinkin liikkuvaista sorttia. Mikään urheilulaji ei ole tuntunut liian vaikealta, hyvin äkkiä sitä on saanut juonesta kiinni ja sanoisinpa olleeni aika hyvä monessa. ..nuuh, nuuh..joo nyt se jo haiskahtaa.. On myös ollut pari lajia jotka eivät todellakaan ole olleet juttuni, ei vaikka harjoittelisi. Näin jälkikäteen olen yhdistänyt ne jalkoihin. Potkunyrkkeily jossa potkut jäivät odottamaan ja mielelläni olisin vain työskennellyt käsillä. Toisena luistelu ja varsinkin kohdallani muodostelmaluistelu. (Kaikella kunnioituksella lajia kohtaan, tämä seuraava ei ole yleisesti ottaen lajia kohtaan vaan kertoo pelkästään omasta kokemuksestani lajiin.) Olin siinä paska. Koko harrastus oli mielestäni aivan hanurista, joka kerta harjoituksiin lähtiessä koin puistatuksia. Mutta kun siskonikin harrastavat niin minäkin. Yhden kauden ryhmässä luistelin. Ja sillä yhdellä ainoalla leirillä ollessa muistan lukeneeni viikko ohjelmaa, 3 h luistelua päivässä! Mahaan koski ja jäällä vilkuilin kelloa koska loppuu.. Se oli yksin kertaisesti niiiin epäsopivalaji minulle kuin voi olla. Hammasta purren kävin. Sitten alkoivat ”polvikivut”. Alkoivatko oikeasti vai avasiko mieli vaan pakoreitin, sitä en muista enään. Hetken, jolloin ilmoitin lopettavani, muistan varmasti aina. Olo oli niin helpottunut. Sen jälkeen potkaisin luistimet mäkeen, enkä ole luistellut ollenkaan. En yhtään. Enkä ole kaipaillutkaan.

Nyt tämä uusin harrastukseni, jalkapallo. Hei camoon, sultahan on sujunut heti melkein laji kuin laji. Pikkasen reenailuja ja saan muut kiinni taitotasolta. Ja hei muutenkin, oonhan mä ollu  ennen tosi kova juoksemaankin et siinähän se pallo menee sivussa. (..haisee..) Vauhtia piisaa, kyllä saa tosissaan juosta! Vau, johan luulis kinkku tässä hommassa sulavan!

..nooh, eiköhän toi tekniikkakin oo kohta ihan handussa.. siis yllättävän vaikeaa… ..?..??…… ?!?

Kunnes eräänä iltana treeneissä, koin aivan tajutonta turhautumista. Kun pallo ei vain millään tottele. Ei tartu ei millään, on kuin olisi kaksi vasenta jalkaa. Pallokin karkailee kuin pienellä lapsella konsanaan. Mihin helevettiin se mun luonnonlahjakkuus on mennyt!? Johan tässä on harjoituksissa hangattu! Paska mikä paska. Joo, nythän mä sen muistan MIKSI en ole tähän lajiin paremmin eksynyt!! Loppuajalla toivoin ettei kukaan enään edes syöttäisi, kiroilin jo niin mielessäni etten koko peliin pystynyt keskittymään. Joo tosi kivaa, tällaista yhdessä tekemistä.. hiton koivet!  Kotiin tullessa nakkasin uudet nappikset hankeen. Olivat sitten pikkasen liian pienet. Seuraavana päivänä kantapäässä rakko ja ukkovarvas oli yhtä violetti kuin villasukka. Tämäkin vielä!

Ehkä mä joudun myöntämään ja nielemään tappioni, skeida mikä skeida…