Kummitusjuttuja

Nytkö se alkoi. Ihmettelen että vasta? 

Näinkö oon saanut suojeltua, näin pitkään lasten silmät ja korvat kaiken maailman pelotteluilta. 

Kun mielikuvitus laukkaa kaikesta muusta paitsi just niistä jutuista jotka pelottaa.

Ja nyt tarkoitan niitä juttuja, joita ei edes ole olemassa. 

Meillä ei ole koskaan pelätty pimeää. Ei nukkua yksin omissa huoneissa vaikka me vanhemmat nukumme vielä eri kerroksessa.

Koskaan ei ole tarvinnut kurkkia sängyn alle tai komeroihin. Todistella ettei siellä ketään ole.

 

”Oikeista” vaaroista olen jaksanut sitten muistutella senkin edestä.

Myönnän jopa itse että napanuora on meidän lapsilla lyhyempi kuin esimerkiksi muutaman vuoden nuoremmilla naapurin lapsilla.

 

Tässä yhtenä päivänä kävelyllä tyttö varovaisesti aloitti, hieman takinkaulukseen puhuen.

Äiti, päiväkodin lähellä on sellainen vanhatalo johon päin en uskalla kattoa.