Jokainen on varmaankin kuulut joskus sanonnan , älä koskaan sano ei koskaan.

En ole ikinä ollut eläinihmisiä. En niinkuin millään millään mittarilla. Korkeasaaressakaan en saa sellaista plääh-efektiä jos en näe kuumuutta ja aurinkoa piiloon menneitä eläimiä. Se nyt on vaan paikkana kiva viettää aikaa. Yleensäkin nenää nyrpistää niihin kuuluvat hajut. Ja kun vilkaiset päin, ja toinen katsoo takaisin, eläimen ilmeestä pystyn lukemaan ainoastaan -mitäs mulkkaat? Älä kuvittelekkaan pystyväsi arvailemaan liikkeitäni. Koiria pelkäsin lapsena kuollakseni, ja taidan niitä innokkaimpia kartella yhäkin. Ja kun niitä en noteeraa, ne onneksi yleensä jättää rauhaan. Mikään elukka ei ole koskaan saanut sydäntäni läpättämään niin, että pitäisi päästä koskettamaan. Ainoastaan hevosia olen piirrellyt. Koska serkkukin piirteli.

Noh, joulupukki sitten toi meille ihan oman kääpiöhamsterin. Ei niin että sitä olisi vartavasten vinguttu, mutta koska taas kovasti toivottua omaa lemmikkiä, koiraa, en aio edes harkita. Kaaosta ja tekemistä kun riittää tarpeeksi jo ihan omasta takaa, imurointi ei kuulu lempipuuhiini ja ajatus ylimääräisistä karvoista lattioilla-sohvilla-vaatteilla-sängyssä-hengitysteissä..nounou. Tai että kun näen itseni talutushihnan päässä samalla kun niskaan sataa puukkoja ja kakkakikkareita.. Ehkä sitten kun, EHKÄ, lapset ovat sen kakskymmentä ja varmasti hoitavat ja siivoavat itse vahinkokakat matoilta, voin harkita.

Ei tämä uusi kaveri ole hullumpi. Helppo hoitoinen talvikko vauva. Vaikka ei me mitään parhaimpia frendejä vielä olla, sen kaistapäistä juoksentelua ja touhuja on mukava seurata.