Raittiin ilman taika

 

Olen kärsinyt viime aikoina pahantuulisuudesta.

Ja nyt tarkoitan sellaista tuuli-ilmiötä, joka vie kaiken mennessään.

Se alkaa viimeistään aamulla, kun pitäisi jo lentää päiväkotiin.

Sytytyslanka on jo niin lyhyt, ettei varoitusaikaa juuri ole.

 

Yksi syy tähän löytynee varmastikkin tuosta naapuripedistä punkkaavasta pikkutyypistä.

Keskiverto nukkuja meidän orkesterin mittapuun mukaan.

Kohta yks vee, ja yöllisiä heräilyjä jotka vaativat saattamisen takaisin untenmaille, keskimäärin noin neljä.

Viimeyön saldo, pisin yhtäjaksoinen uni kirjoittajalla, vähän vajaa neljä tuntia.

 

Toinen asia joka varmasti vaikuttaa on vain sisäilman nauttimisesta johtuva homekorvaisuus,

sekä yleiseen hyvinvointiin vaikuttava kehon liikuttaminen, nimenomaan sen vähyys.

Ennen viimeisintä olin aika liukaskin liikkumaan.

Kello herätti 04.45 jotta ehti käydä salilla tai lenkillä.

Nyt pelkkä ajatuskin näiden öiden jälkeen, aamun aloitus ovesta pinkaisemisella kuulostaa itsemurhalta.

 

Olen myös hyvä huijaamaan itseäni. 

Takataskusta löytyy liuta syitä joita kertoilen itselleni voidakseni käyttää kaiken ylimääräisen ajan sisällä hoidettaviin viihdykkeisiin

jotka huushollin ja muun välttämättömän hoidosta jää.

 

Mutta tänään, yksi tie tuli päätökseensä.

Vedin lenkkitossut jalkaan ja kirmasin metsäpoluille.

Veri maistui suussa ja polvet anelivat armoa.

Vauhti senkuin kiihtyi. 

 

 

Joku viisaampi joskus sanonut että reippailu ulkona vähentää stressiä,

en epäile ollenkaan..