Salaa huonompi

Kukaan ympärilläni ei tiedä.

Yksi ihminen tietää. Aviomieheni.

Kukaan muu ei.

En halua vieraita samaan aikaan postiluukun kolahduksen kanssa. Perintätoimistojen kirjeitä ei tule nykyään enää kovinkaan usein, mutta silloin tällöin kuitenkin joukossa on satunnainen OKperintä tai Lindorff.

Pahimpina aikoina, vuosia sitten, niitä tuli pino päivässä. Siirsin osoitteeni poste restanteen. Makasin päiviä, ehkä viikkoja sängyn pohjalla. Kuukausia? Tuijotin kattoa. Poltin tupakkaa. Entiset ystäväni jatkoivat Namussa, Teatterin vipissä, Showroomissa, Bläkissä, Pariisissa, Köpiksessä, millä vitun rahalla.

Tarkastelen muita ihmisiä hartaasti, mietin heidän luurankojaan. Ei takuulla yhtä suuria kuin omani. Hymyilen kipeästi ystäväni omistusasunnon tupareissa. Hymyilen usein kipeästi.

Olen naimisissa. Minulla on hyvä, joskin alipalkattu työ. Opiskelen yliopistossa arvostettua alaa. Istun Löylyssä, syön Virgin Oilissa, vietän kesäpäivää Suomenlinnassa. Minulla on culottesit, Ray Banit, long bob, Air Maxit, Samujin toppi päällä. Nauran ystävieni vitseille, käyn elokuvissa, poltan aamuyöllä tupakkaa Mannerheimintiellä. Olen aivan tavallinen tyttö.

Minulla on kolmekymmentä tuhatta euroa ulosotossa.

 

Ja aion selvitä siitä.